Pesukonekorjaaja saapuu

Älä koskaan syö toffeeta, kun odotat tärkeää puhelua. Sen opin tänä aamuna, kun puhelin soi kello yhdeksältä ja olin juuri laittanut suuhuni venyvän ja vanuvan suklaatoffeen. Toffeeta kun ei saa nopeasti mihinkään suuntaan - ei nielusta alas eikä suun kautta ulos. Puhelimessa oli luvattu englannintaitoinen korjausmies, joka lupasi tulla katsomaan pesukonetta jo tänään (hyvä ihme sentään, olin varautunut vähintään parin päivän odotukseen), arviolta klo 14.30. Très bien, puoli kolmen maissa asetuin portaille istumaan kahvikupin ja kirjan kanssa, ja mies saapui jokseenkin täsmällisesti paikalle hikeä valuen. Pesukone on sijoitettu melko vaikeapääsyiseen koloon maakellariin. Vähän suorastaan säälitti korjausmies, joka joutui äheltämään itsensä sinne aika vaikean näköisesti. Tätä asuntoa ei todellakaan ole tarkoitettu lonkkavikaisille mummoille, kaksimetrisille hujopeille tai reilusti ylipainoisille.

Noin minuutin konetta ränklättyään mies sai sen heräämään eloon. Eloon heräsi myös toivoni saada jälleen käyttökelpoinen pesukone käyttööni. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kone luovutti kiltisti märät pyykit sisuksistaan, ja näytti muutenkin pelaavan suurin piirtein niin kuin ennenkin. Korjausmies ei kuitenkaan ollut tyytyväinen: moottori on kuulemma huono, varmaankin siis jo vanhuuttaan heikko, ei pyöritä kunnolla. Siitä varmaan se jumahtaminenkin sitten johtui. Suositteli vaihtamaan moottorin, hinta kuulemma 900-1200 euroa. Hallelujaa! Sillä hinnallahan saa jo kaksi uuttakin konetta (ainakin Gigantista). No, päätös on onneksi asunnon omistajan, joka tällä haavaa lomailee Thaimaassa. Koska korjausmies oli sitä mieltä, ettei konetta kannata käyttää, siirryn siis pesulan asiakkaaksi. Yksi olisi tuossa kulman takana, toinen vähän kauempana. Täytyy selvittää, saako molemmissa pestä vaatteensa itse vai joutuuko sen antamaan henkilökunnan tehtäväksi.

Asiasta ranskalaisiin. Ranskassa käymättömätkin tietävät tai ovat tietävinään, etteivät ranskalaiset osaa englantia tai jos osaavatkin, eivät ainakaan halua puhua sitä. Tämä stereotypia tuntuu pitävän paikkansa, erityisesti niiltä osin, että harva puhuu englantia hyvin. Ne, jotka puhuvat edes vähän, kyllä yleensä suostuvat sitä vähää käyttämäänkin, ainakin minun kokemukseni mukaan. Hauskinta fransmanneissa on kuitenkin se, ettei keskustelukumppanin ranskan kielen puutteiden anneta hämätä. Äiti kertoi aikanaan ranskalaisesta kätilöstä, joka oli pikkuveljen synnytyksessä Bagdadin punaisen puolikuun sairaalassa kysynyt, puhuuko äiti ranskaa, johon äiti (mistä lie oppinut) oli vastannut ranskaksi, ettei puhu. Siitäkös kätilö oli riemastunut, ja puhunut ranskaa iloisesti koko synnytyksen ajan.

Samaan olen törmännyt täälläkin: esimerkiksi tänään minut pysäytti nainen ja kysyi jotakin. Ohi meni. Nainen toisti avainsanan: gare routière. Hmm, gare on rautatieasema ja koska seisoimme kyseisen aseman vieressä puistossa, oletin että kyse ei ole nyt rautatieasemasta. Niinpä kysyn älykkäästi Qu'est-ce que c'est? jolla tarkoitin (vaikka saattoi mennä vähän pieleen), että mikäs se sellainen on. Olisi voinut luulla, että nainen olisi tässä vaiheessa jo ajatellut, että jollen tiedä mikä on gare routière, en luultavasti kykene myöskään neuvomaan tietä sinne. Eikä mitä. Sana "bus" on olemassa myös ranskassa ja sen viimein ymmärsin. Niinpä aloin huitoa oikeaan suuntaan, sanoin "Place de Gaulle" ja huidoin vähän lisää sen merkiksi, että kyseisestä aukiosta vielä vähän eteenpäin.

Koska minulta kysytään täällä tietä ja kaikenlaista muutakin neuvoa vähän väliä - myös tällä kyseisellä lenkillä kahdesti - pitäisi varmaankin pyytää Carolinea seuraavaksi opettamaan, miten eksyneet voisi tyylikkäämmin ohjata perille. Caroline on siis opettajani, joka kerran viikossa käy takomassa ranskan kielen hienouksia laiskaan kallooni. Tunnit ovat varsinaista aivojumppaa, koska suurimman osan ajasta Caroline puhuu ranskaa, ja vain silloin suostuu vaihtamaan englantiin, kun en todellakaan muuten tajua.