Grassesta Grand Canyoniin 36 tunnissa

Kirjoitanpa muutaman rivin sillä aikaa kun Hanna ja Riku etsivät viereisessä huoneessa lentolippujaan ja pistävät kamoja kasaan. Lähtö on huomenna - aika on mennyt tosi vauhdilla. Viikonloppuna lähdimme siis autolla reissuun ja pidin samalla todellakin ihan kokonaisen vapaan viikonlopun, enkä tehnyt töitä lainkaan. En edes sitä paria tuntia, jota ei lasketa.

Ensimmäisenä etappina oli Grasse, hajuvesiteollisuuden keskus. Kaupungissa toimii edelleenkin kolme hajuvesitehdasta, joista yhteen sitten suuntasimme. Arpa osui Molinardiin, jonka opaskyltit olivat suurempia ja näkyvämpiä kuin muiden. Ohjattu kierros kesti vajaan puoli tuntia ja se vedettiin kokonaisuudessaan ranskaksi. Kielipuolet suomalaiset saivat kuitenkin käteensä muutaman A4-printtisivun, josta selvisi esityksen sisältö. Kierros päättyi tuoksujen esittelyn kautta kauppaan, josta lähti mukaan muutama pienenpieni ostos... Tuoksuimme kuin kolme sekaviljeltyä kukkaniittyä paikalta poistuessamme.


Matka jatkui kohti pohjoista ja 1500 asukkaan Castellanea, jonne pysähdyimme lounastamaan. Ikävä kyllä lounasaikaan ravintoloista saa pääasiassa salaatteja ja täytettyjä patonkeja, joten sellaiseen oli tyytyminen tälläkin kertaa. Castellane on hauska pieni kaupunki, jonka kirkko on sijoitettu kätevästi 80 metriä korkean kivenmurikan päälle. Kiipeämimen nyppylälle vie puoli tuntia suuntaansa, ainakin matkaoppaan mukaan. Emme testanneet. Ei ihme, että päivän hääpari oli valinnut kaupungintalon vihkipaikakseen. Kirkko näkyy kuvan yläreunassa.

Takaisin autoon ja Napoleon-reitille, matkaa seuraavaan etappiin eli Digne-les-Bainsiin oli reilu 50 km mutkaista vuoristotietä. Dignestä oli tarkoitus etsiä myös yöpaikka, joka sitten löytyikin yllättävän helposti. Lähinnä epäilin sitä, että mihinkään ei huolita koiraa, joka tiputtaa kilon karvaa joka askeleella, mutta väärässä olin. Heti ensimmäisestä pikkuhotlasta saimme kolmen hengen ja yhden koiran huoneen hintaan 84 eur, johon sisältyi myös 4 euron koiralisä ja aamiainen (tosin ei koiralle).

Digne oli pieni ja melko mitäänsanomaton, mutta hyvin vihreä, mikä Antibesin jälkeen tuntui aika virkistävältä. Kävimme katsomassa paikan kuuluisimman (ainoan?) nähtävyyden, Alexandra David-Néelin talon. Kyseinen rouva oli "aikansa pelottomimpia matkailijoita" (matkaopasta lainatakseni), joka hankki ajokortin kypsässä 60-vuoden iässä ja uusi passinsa 100-vuotiaana, eleli vuosikausia Tiibetissä ja sen lähialueilla, ja adoptoi tiibetiläisen munkin. Aviomies ei niinkään hermostunut 14 vuoden reissuista kaukomaille (kyllähän rouva kuitenkin kirjoitti kirjeitä), mutta adoptiomunkki oli ilmeisesti liikaa, koska erosivat. Tämä on taas matkaoppaasta saatua luotettavaa sisäpiiritietoa. Mielenkiintoinen persoona kaikkiaan, ja taas lähti kaupasta pari kirjaa mukaan.

Tarkoitus oli ehtiä Grand Canyonille vaeltamaan jo aamupäivästä, ja saavuimme paikalle joskus alkuiltapäivästä. Osittain siksi, että David-Néelin talolla vierähti aikaa, osittain siksi, että pysähdyimme kuvaamaan laventelipeltoja (ks. kuva) ja vuoristomaisemia, ja osittain siksi, ettei vaelluspaikka oikein tahtonut ensi yrittämällä löytyä... Tässä vaiheessa lämpötila oli jo noussut yli 30 asteeseen, mutta kun oli päätetty vaeltaa, niin sitten vaelletaan. Jos nyt reilun tunnin reissua voi miksikään varsinaiseksi vaellukseksi sanoa. Reitti kulki ensin rinnettä alas kanjoniin ja sitten samaa reittiä ylös. Pidempiäkin oli tarjolla, mutta vireystilaan nähden tämä vaikutti passelilta.

Se joka näyttää beduiinilta (tai makedonialaiselta maatyöläiseltä, kuten eräs kommentoi) olen minä. Kotimatkalle lähdettiin alkuillasta. Kaisa sammui autoon heti ja Hanna tyhjensi vatsalaukun sisältöä Napoleonin reitin varrelle (rasitus+raskaus+mutkainen vuoristotie ei ole hyvä yhdistelmä). Sellainen turistiviikonloppu se.