Miltä tuntuu olla taas Turussa?

Kiitos, kivaltahan se oikeastaan tuntuu. Tämä vastauksena kaikille niille, jotka ovat jo tuota kysyneet sekä niille, jotka eivät ole vielä ehtineet kysymään.

Mukavinta kotiinpaluussa:

- Omat huonekalut ja tavarat ympärillä. Tajusin vasta palattuani, että oli itse asiassa ollut ikävä tuota Ikean sohvaakin, keittiöstä ja sen tarvikkeista puhumattakaan.

- Ei enää vammaisfiilistä (ainakaan yhtä usein). Kaupan täti ymmärtää, mitä yritän kysyä ja vastavuoroisesti ymmärrän, mitä kaupantäti sanoo. Jos jompi kumpi ei ymmärrä, vika ei todennäköisesti ole kielitaidossa.

- Ystävät puhelinsoiton päässä ja aika moni silläkin etäisyydellä, että voi pyytää vaikka lenkkiseuraksi

- Paremmat ulkoilumaastot. Tämä siitäkin huolimatta, että olen ehtinyt vasta kerran Ruissaloon, muuten olen pyörinyt tässä Uudenmaankadun tuntumassa.

- Kaupassa on vaikka mitä uusia tuotteita! Pätkiksiä saa pusseissa, on tullut uusia jogurtteja, uusia siidereitä (miten kukaan enää keksii uusia makuja, en käsitä), uusia jäätelöitä (mustikkapiirakan makuinen Aino on aika nam). Ja päälle pääteeksi tietysti vanhat herkut, joita on vuoden aikana saanut vain rajoitetusti.

Ikävintä kotiinpaluussa:

- Kaksi viikkoa Turussa ja ensimmäinen poliisikoulun pääsykokeissa reputettu pikkuhitleri on jo kohdattu. Näitä takakireitä keski-iän ylittäineitä elämän sulostuttajia sitten riittää.


Uudet kansalaiset

Viime viikolla katsastimme Kaisan kanssa muutaman uuden Suomen kansalaisen. Uuden siis sikäli, että olivat saapuneet maailmaan sillä aikaa, kun olimme poissa. Tiistaina Oskari (kuvassa) ja Ilona...

...keskiviikkona naapurin Isla ja torstaina sitten Vinski.

Kaisan suhtautuminen natiaisiin on se, että kun niitä ei katso päinkään, niitä ei tavallaan ole olemassa, eikä voi siis käydä kovin kummoisesti. Se yksinkertaisesti ei kiinnitä lapsiin mitään huomiota. Ainoa hetki, jolloin sen mielenkiinto herää, on -yllätys- ruokahetki. Muksuissa kun on se etu, että ne tiputtelevat ruokaa tahallaan ja tahattomasti. Siinä on pienen Kaisan hyvä olla kytiksellä.

Kummityttö Alma täytti viikonloppuna 4 v. En lähtenyt tällä kertaa Espooseen, kun sieltä juuri tulin ja itse asiassa tällä kertaa työtilannekaan ei olisi antanut periksi. Lahjan vein kuitenkin jo ennen paluuta Turkuun.

Synttärijuhlia seuraavana aamuna uusi Nokia piippasi viestin merkiksi. Lämminhenkinen viesti tuli kummitytön isältä.

"Laura, PERKELE! tämän vielä kostan"

???

Aivot löivät hetken tyhjää, ja laitoin sitten vastausviestin, jonka jälkeen puhelin soi. Syy viestiin selvisi, ennen kuin toisessa päässä kukaan ehti sanoa mitään. Sieltä nimittäin kuului iloinen ksylofonin kilkatus. En muistanutkaan, että toin Almalle ranskalaisen mekon lisäksi ksylofonin lahjaksi. Toki lapsen musikaalisia harrastuksia tulee tukea. Lapsen isä tosin taisi olla toista mieltä... Voi olla, että ksylofoni on kokenut mystisen katoamisen ennen kuin seuraavaksi Espooseen ennätän.