Cap d'Antibesin kierros

Eläinlääkärillä käydessä vahvistui se, minkä kyllä oikeastaan olin muutenkin huomannut, eli että neiti Kaisa Pipunan kehittyneet patonginmetsästystaidot [jostain syystä pienempiä ja isompia patonginpaloja löytyy pitkin kaupunkia] ovat kantaneet hedelmää: pari kiloa on tullut lisää. Niinpä päätin vähän lisätä liikuntaa, mikä ei varmasti tee haittaa kummallekaan meistä. Eilen oli mukavan aurinkoinen ilma, joten lähdimme kiertämään Antibesin niemeä. Tarkoitus oli kiertää koko niemi ympäri Juan les Pinsiin asti, mutta puoli niemeä jäi säästöön ensi kertaa varten. Lähtöpisteenä siis kartan yläreunassa näkyvä Old Antibes, aiottuna päätepisteenä vasemmalla näkyvä Juan les Pins, jonne niemen halki kävelee noin puolessa tunnissa.

Ensimmäinen vajaa tunti kului siihen, että kävelimme rantatien reunaa Plage Garoupeen asti (näkyy kartassa oikealla, melko alhaalla). Plage Garoupesta alkoikin sitten kävelyreitti, jonka olemassaolosta olin kyllä tietoinen, mutta olin itse asiassa kuvitellut tuon kävelyreitin jo löytäneeni ihan muualta... Tämä aito oli ehdottomasti uudelleenlöytämisen arvoinen. Reitti lähti siitä kohdasta, missä kartalla on "Plage Garoupen" e-kirjain ja kiersi suurin piirtein puoliväliin tuota niemen eteläreunaa. Lähtöpisteessä varoitettiin

Eikä ilmeisesti ihan suotta, koska myöhemmin polun varrella oli kallioseinämään kiinnitetty muistolaatta 15-vuotiaan Sabrinan muistoksi, jonka suuri aalto oli vienyt polulta mennessään lokakuussa 1997. Ainakin nyt polkua reunustivat kaiteet kaikkialla, en tiedä olivatko kaiteet olemassa jo tuolloin. Joka tapauksessa melko kylmäävä ajatus. No nyt ei ollut kummoisiakaan aaltoja, joten ei tarvinnut pelätä oman eikä vesihullun koirankaan puolesta.

Aika karua ja kivistä, mutta kaunista.

Ja jylhää.

Kävelyreitillä kuvaustaukoineen vierähti noin puolitoista tuntia ja kun toiseen päähän pääsimme, alkoi jo hämärtää.

Tässä vaiheessa olimme noin puolessa välissä niemen eteläreunaa, joten vielä oli edessä kohtuullinen tarpominen takaisin kotiin. Viimeiset sadat metrit olisi tehnyt mieli kontata, sen verran alkoi jaloissa painaa kivillä kiipeily. Kaisa taisi jaksaa paremmin, ainakaan sillä ei ollut niin kiire kotiin, etteikö olisi voinut vielä haistella viimeisiä pissaviestejä tolpista, kun taas mua ei tässä vaiheessa varsinaisesti kiinnostanut pysähdellä jokaisen lyhtypylvään tai puun kohdalle, johon joku uros on sattunut joskus ruikkasemaan. Maisemakuvien lomaan vielä yksi itselaukaisimella otettu otos retkeläisistä (vähän pimeä, mutta kolmesta otetusta kuvasta silti paras, enkä oikein viitsinyt mitään puolituntista kuvaussessiota järjestää muiden turistien huvitukseksi...)