Olipa kerran joulukuu 2004...

Tänä viikonloppuna Suomi kävi kylässä. On nimittäin satanut lähes tauotta, ollut harmaata, synkkää ja pimeää. Tulee elävästi mieleen joulukuu kaksi vuotta sitten, kun olin vielä töissä Salossa Noksulla. Kuljin työmatkat kimppakyydissä kolmen Nokia-insinöörin kanssa, joista yhden nimi oli Mikko, yksi oli Eero ja kolmatta en muista. Eero ja Mikko ajoivat vuorotellen, minä ja herra nimetön olimme maksavia matkustajia. Pojat hakivat mut joka aamu kello 7.15 A-kalusteen edestä. Silloin oli - tietenkin - vielä pimeää. Tavallisesti satoi ja jollei satanut, niin ainakin ilma oli niin kosteaa, että kostea vihma sai rillit vesittymään. Hyppäsin autoon (Mikolla oli mukavampi, Saksasta tuotu käytetty Mersu. Eerolla oli joku tavallinen pikkupurkki), istuin takapenkille, suljin silmät ja vaivuin horteeseen, josta heräsin vasta, kun noustiin motarilta Halikon risteyksessä ylös. Joskus havahduin itseasiassa vasta, kun auto kaarsi Noksun pihaan. Matka kesti noin kolme varttia, joten kahdeksan pintaan yleensä saavuimme parkkipaikalle. Edelleen oli synkkää, pimeää ja kosteaa.

Joulukuussa kaksi vuotta sitten työsopparistani oli enää jämät jäljellä ja saman voi sanoa työmotivaatiosta. Sopimuksen jatkumisesta ei ollut tietoa, ja toisaalta olin jo aloittanut alustavat suunnitelmat toiminimen perustamisesta, joskaan mitään varmaa en ollut päättänyt. Siinä se työpäivä sitten meni, aamulla ehkä palaveri, kahvia automaatista. Puolenpäivän maissa huippuhetki, siis lounas. Sen jälkeen kahvi. Koska olin uusin tulokas, office cubicleni oli keskellä avokonttoria, ei siis ikkunan ääressä, josta olisi saattanut nähdä päivänvaloa. Sikäli kun koko päivän aikana valoisaa edes tuli. Neljän maissa siirryinkin alaovelle odottamaan poikia. Parkkipaikalla ei viitsinyt odottaa, koska taivaalta vihmoi edelleen vettä eri olomuodoissaan. Ja taas auton takapenkille ja epämääräiseen horteeseen. Kun pojat tiputtivat mut Filmtownin kohdalla ulos, oli jälleen täyspimeää. Näin ollen koko päivänä ei sitten nähnyt valoa ollenkaan. Ja näitä päiviä viikosta oli viisi, viikonloppuna saattoi nähdä valon, sikäli kun harmaata puolihämärää voi valoksi sanoa. Onko ihme, jos väki väsyy ja masentuu?

Täällä on ollut kaksi päivää suurinpiirtein tuollaista, mutta onneksi tiedän, että synkkyys kestää ihan maksimissaan viikon, jonka jälkeen on taas kirkasta ja aurinkoista. Valon ja auringon vaikutus mielialoihin ei todellakaan ole mitätön, sen huomaa täällä kyllä selvästi.

Lauantaina kävin sitten Villeneuve-Loubetissa. Tällä kertaa todellakin pääsin paikan päälle, enkä ainoastaan humauttanut junalla ohi. Enkä myöskään poistunut tyhjin käsin, vaikka lenkkikenkiä en vieläkään löytänyt. Villeneuve-Loubet on tosiasiassa melko kämänen paikka. Joka siellä on käynyt, varmaan ihmettelee, miksi ihmeessä halusin juuri sinne. Otin sieltä pari kuvaakin, joilla täydennän tätä kirjoitusta, heti kun tämä p***leen Blogger suostuu uploadaamaan kuvia. Jostain syystä se nimittäin on alusta asti toiminut vain silloin kun sitä huvittaa, mistä syystä luovutin tunnarini Santa Fén atk-tukikeskukselle, joka silloin tällöin lataa kuvia mun puolestani. Tuota latausongelmaa kun ei tietenkään esiinny muilla kuin mulla...Tiedä sitten mistä sekin johtuu.

No niin, tässä se nyt on. Villeneuve-Loubet, näkymä juna-asemalta: