Vuoristomurmelina

No niin, ja nyt leppoisampiin tunnelmiin.

Suku on pahin, niin ainakin väitetään. Siitä huolimatta uskaltaduin viikon kesälomamatkalle neljän hengen porukassa, jossa kaikki olivat sukua vähintään yhdelle muulle ryhmän jäsenelle ja yksi oli sukua peräti kaikille (se en ollut minä). Matkakohteeksi valikoitui Kranjska Gora Slovenian pohjoisrajalla, ja koko reissu oli YouTravelin järjestämä vaellusmatka. Siinä faktat lyhykäisyydessään.

Lähtöä edeltävänä päivänä kontaktini Ljubljanassa tiedotti, että Sloveniassa on satanut 2 viikkoa putkeen. Onneksi jo heti saapuessa kuitenkin aurinko paistoi ja oli lämmintä.

Kranjska Gora on pikkuruinen käpykylä, jonka shoppailumahdollisuudet muodostuvat lähinnä pikkuruisesta Inter-Sportista ja kahdesta kalliimmasta urheiluliikkeestä. Inter-Sportissa oli ale, mikä näkyi katukuvassa. Yksistään meidän neljän hengen seurue kävi hakemassa sieltä kolmet vaellussauvat muista hankinnoista puhumattakaan. Kulinaristisista nautinnoista (tai ei) vastasivat lähinnä hotellien ravintolat, joita oli kylän kokoon nähden kohtuullisen monta. Baareja oli muutama. Siinä ne aktiviteettimahdollisuudet, jos urheilumahdollisuuksia ei lasketa, ja niitähän olikin sitten enemmän.

Matkan hintaan sisältyi lähes jokaiselle päivälle vaellus, jolle koko ryhmä (n. 14 henkeä) osallistui - niinpä ryhmä ehti tulla viikon aikana tutuksi. Vaellusmatkoilla keski-ikä kuulemma on tavallisesti yleensä yli 40v - sitä nuoremmat käyvät mieluummin omatoimisesti. Olinkin varmaan nuorimmasta päästä joukossa, vaikkei ikiä nyt varsinaisesti kyselty.

Ensimmäisen päivän lenkki oli varmaankin pisin kilometreissä, vaikkei vertikaalinousua niin paljon tullutkaan.

Määränpäänä oli pieni vesiputous, jonka alla oli pieni lampi. Sinne pääsi kiipeämään (jokseenkin hankalasti), mutta ekana päivänä olin vielä niin vellihousu, etten lähtenyt sinne näillä lyhyillä nakkijaloilla yrittämään. Olisi pitänyt, prkl. Harmitti jälkeenpäin.

Yhtenä päivänä ajoimme Itävallan puolelle ja vaelsimme sillä puolen rajaa kohti kolmen maan rajatolppaa, joka oli joko tämä





tai tämä

tai tämä

Ilmeisesti oikeasti tuo ylin. Mutta olivat tosiaan pykänneet sinne noita pystejä aika monta, ja jokaisen kohdalla epäiltiin, että tämä se varmaan on. Ja taas kamerat käy.

Maisemat oli toki hienoja ihan joka reissulla

ja erinäisilläkin huipuilla tuli poseerattua (tässä näkyy taustalla Kranjska Gora)

Vaellusten lisäksi tuli pyrähdettyä Ljubljanassa ja kokeiltua raftingiä, mutta nyt laitan koneen kiinni (hallelujaa - jo kello 18.30!) ja lähden koiran kanssa ulos. Jatkoa seuraa, kun inspiraatio jälkeen iskee.

Ei voi kuin ihmetellä

Auschwitziin voi Krakovasta joko palloilla itsekseen tai sitten osallistua järjestetylle retkelle. Vaikka tavallisesti olen aika allerginen kaikille ryhmäaktiviteeteille, tällä kertaa ryhmäreissu kyllä oli toimiva vaihtoehto. Bussi poimi väkeä suoraan useammasta hotellista ja toimitti suoraan paikan päälle, jossa opas jo odottikin. Opas (kuten myös suolakaivosten opas) yllätti positiivisesti: puhui erinomaista englantia, oli sujuva, asiantunteva ja asiallinen. Suolakaivosten opas osasi olla myös oikeasti hauska, Auschwitziin nyt ei vitsailu oikein sovikaan.

Pari päivää sitten uutisissa sanottiin, että Auschwitz on niin huonossa kunnossa, että kaikkialle ei vierailijoita voi päästää. En voi sanoa, että olisin sellaista siellä huomannut, mutta mistä sen tietää, minne meitä sitten ei viety. Käynti koostui kahdesta osiosta, Auschwitz ykkösestä ja kakkosesta,joista jälkimmäinen tunnetaan myös nimellä Auschwitz-Birkenau.

Ykkösestä aloitettiin ja käveltiin Arbeit macht frein ali itse museoalueelle. Ykkönen oli ennen keskitysleirihistoriaansa Puolan armeijan käytössä eli sitä ei ollut alun alkaen rakennettu tällaiseen käyttöön. Niinpä se itse asiassa alueena ei ollut ollenkaan ruma ja hirveä. Aurinko paistoi ja vihreää riitti.




Tosin ei tarvinnut kuin hiukan kääntää katsetta, niin---

Kierros kulki useamman eri parakin läpi, joissa oli valtavissa vitriineissä hiuksia, matkalaukkuja, kenkiä... Hiuksista tehtyä kangasta. Joissakin valokuvia suurennettuna. Joissakin käytäväkaupalla vankien kuvia ja syntymä- ja kuolinaikoja. Auschwitz I ei ollut tuhoamisleiri, vaan työleiri. Lopputuloksessa tosin ei paljon eroa ollut, keskimääräinen selviytymisaika tällä leirillä oli peräti 3kk. Tämän kuitenkin oli tarkoitus näyttää työleiriltä, siksi vangit mm. kuvattiin. Täällä kuoltiin nälkään, kidutukseen ja raskaaseen työhön, ei niinkään kaasukammioihin. Kierros oli mielenkiintoinen, ja veti aika hiljaiseksi. Kovin moni ei tältä leiriltä päässyt pakenemaan, mutta oli niitäkin. Jotkut onnistuivat källimään auton ja ajaa hurruuttivat vaan portista ulos. On ollut varmaan juhlafiilis.

Vartijoiksi oli haettu väkivaltarikollisia vankiloista, millä varmistettiin oikeanlainen vartija-aines. Pakoa yrittäneen vangin ampunut vartija sai uroteostaan pari ylimääräistä vapaapäivää. Jos vangit eivät tajunneet yrittää pakoa, niin vartija saattoi heittää vangin lakin Halt! (Stop) -merkin tuolle puolen ja käskeä hakemaan lakin. Kun vanki sitten ohitti Halt!-merkin, niin vartijalla olikin tilaisuus ansaita ne pari ylimääräistä vapaapäivää.

Ykkösen jälkeen oli vaikea kuvitella, miten kakkonen voisi enää olla järkyttävämpi. Mutta niin vaan oli. Jäljellähän ei ole paljon mitään. On se kuuluisa rautatie ja sen päässä portti.


jonka takana oli laituri (alla olevassa kuvassa ihan vasemmalla), jolla saapujat lajiteltiin kahteen ryhmään: niihin, jotka ohjattiin leiriin, ja niihin, jotka ohjattiin suoraan kaasukammioihin. Kaasukammioita oli laiturin päässä useita. Täällä ei otettu kuvia eikä kyselty nimiä - Birkenau oli tuhoamisleiri, jolla oli vain yksi tarkoitus.

Ne, jotka "pääsivät" leiriin asuivat kesät-talvet eläimille tarkoitetuissa parakeissa, joissa oli kesäisin kuumempi kuin ulkona ja talvisin jokseenkin yhtä kylmä. Näitä parakkeja on rekonstruoitu muutama. Sodan lopussa saksalaiset polttivat koko roskan, eikä pellolle jäänyt kuin savupiippuja törröttämään ja muistuttamaan siitä, mitä täällä aikanaan oli.

Ja tällaisia sitten oli kymmeniä ympäri Kolmatta Valtakuntaa. Ei voi kuin ihmetellä, mihin kaikkeen ihminen kykenee.

Paluu (tai sitten ei)

Ainakin kaksi (ellei peräti kolmekin) ihmistä on kysellyt, miksei blogi päivity. Itse asiassa olen arponut sen välillä, pistänkö koko blogin poikki ja pinoon, koska mun elämäni nykyisellään on niin tylsää, ettei se inspiroi kirjallisiin suorituksiin, vai jatkanko sittenkin edes satunnaisesti, koska blogin pitäminen on kuitenkin välillä myös hauskaa. Eihän sitä tiedä, vaikka tässä vielä joskus tapahtuisi jotain kirjoittamisen arvoistakin. Ja toisaalta olen liian laiska tallentamaan Ranskan ajan kirjoituksia jonnekin ja kuitenkin haluaisin ne talteen eläkepäiviä varten. Voi sitten muistella, että jaa, Provencessakin tuli asuttua. Koskas se olikaan ja keitä nämä kaikki muut ihmiset näissä kuvissa on.

Eli ehkä siis kuitenkin -suuren yleisön pyynnöstä- naputtelen tänne vielä aina silloin tällöin jotakin mielivaltaista. Aloitetaan vaikka matkakertomuksista, niistähän koko blogikin on alkunsa saanut. Viime kirjoituksen jälkeen reissuja on ollut kaksi: huhtikuussa Krakova ja heinäkuussa Kranjska Gora Sloveniassa. Lisäksi Kaisa oli lomalla Kustavissa.

Krakovan reissu oli työmatka, mutta kerrankin olin etäältä viisas ja varasin siihen perään pari omakustanteista lomapäivää ja sain vielä seuraakin toisesta samalle työreissulle osallistuneesta. Krakova on tunnettu kahdesta asiasta: siellä on Auschwitz (itse asiassa se ei kyllä ole Krakovassa, mutta lähellä) ja se on paavin kotikaupunki (ei toki nykyisen, vaan sen ainoan oikean). Lisäksi se oli Oskar Schindlerin kotikaupunki, jossa myös Schindlerin lista on kuvattu, mutta en tiedä onko se mikään erityisen yleisesti tunnettu tosiasia (tuskin voi olla, koska minäkään en tiennyt, hehe).

Mitä Krakovasta jäi mieleen (mielivaltaisessa järjestyksessä):

Auschwitz

Paikka, joka tuskin jättää ketään kylmäksi. Yllättävintä oli ehkä se, miten koko hirveys onnistui järkyttämään siitäkin huolimatta, että siitä jo valmiiksi tiesi aika paljon. Laitan tästä vähän enemmän kuvia erilliseen kirjoitukseen, tähän tulkoon vain yksi.




Kirkot ja paavi

Paikkahan on kirkkoja pullollaan, joka nurkasta löytyy vähintään joku pieni pyhyyden pesä.



(Marian kirkko)


Myös paavi oli voimakkaasti läsnä

Juutalaisen korttelin persoonalliset baarit
Kazimierz-kortteli eli juutalainen kortteli oli täynnä mielenkiintoisia ja persoonallisia pikkubaareja. Yhdessä oli pihalla pöytinä vanhoja Singer-omplelukonepöytiä, toinen nimeltään Propaganda oli täynnä kommunistista kitschiä

kolmannessa (Eszeweria) oli kaupunkioppaan mukaan kaupungin romanttisin vessa...

No kieltämättä soma.

Tämä seuraava ei ole juutalaisesta korttelista, ja enemmän kahvila kuin baari, mutta laitanpa senkin tähän. Jos joku sattuu lentämään finskillä lähiaikoina, niin tästä samasta baarista on kuva Blue Wingsin Krakova-artikkelissa. Siis mähän olen melkein päässyt lehteen siis.





Wieliczkan suolakaivos


Valtava suolakaivos, jonka jossakin uumenissa on myös Sanatorium iho-ongelmista kärsiville. Aivan uskomatonta, että moinen sokkelo on saatu kaivettua maan alle. Mielenkiintoista kyllä, täällä kaivostyöläiset (toisin kuin vaikkapa hiilikaivoksissa) elivät melko vanhoiksi, koska tuo suolan keskellä työskentely kai oli tavallaan terveellistä. Siis elivät, elleivät sitä ennen kuolleet kaivosonnettomuuksissa. Suolakaivoksessa käytettiin myös hevosia, jotka raukkaparat eivät koskaan nähneet päivänvaloa. Tämä retki sisältyi viralliseen ohjelmaan, ja kesken opastetun reitin olikin (puoliltapäivin) aika pysähtyä snapsille.




Ja kauniiksi lopuksi pari yleisotosta kaupungista (keskusaukion tornista kuvattuna)


(Wavelin linna)

(Marian kirkko)




Jatkuu seuraavassa numerossa...

Kutsu mankelihuoneeseen

Taloyhtiön viime yhtiökokouksessa pääsi käymään niin, että tulin valituksi hallitukseen, vaikka yritinkin kriittisessä kohdassa kokousta välttää katsekontaktia puheenjohtajan kanssa ja katsella seinillä olevia piirustuksia (yhtiökokous pidettiin koululuokassa). Tosin ehkä vielä voisin livistää tästäkin vastuusta, koskapa maanantaina luukusta tipahti ko. kokouksen pöytäkirja, jonka mukaan hallitukseen valittiin Lauri Väyrynen. No, kuka nyt pikkuasioihin takertuu, osuihan tuo varsin lähelle. Samaisen pöytäkirjan mukana saapui myös kutsu hallituksen kokoukseen taloyhtiön mankelihuoneeseen. Itse asiassa en edes tiedä, missä tässä talossa on mankelihuone, mutta ehkä se löytyy. Vähän sellainen fiilis kuin olisi lähdössä jonkun salaseuran hys-hys-kokoukseen talon perältä löytyvään pienen pieneen pimeään loukkoon.

Tänään erästä tekstiä kääntäessäni törmäsin tällaiseen sivustoon:

http://www.photoblocker.fi/

Jotenkin kummallista, että tällaisen tuotteen myyminen voi olla laillista, jos kerran sen ainoa tarkoitus on auttaa ihmisiä rikkomaan lakia jäämättä siitä kiinni. Kaikenlaisille sivuille sitä eksyy, kun etsii käännöksiin taustatietoa. Jätän mainitsematta ne (osittain aika erikoiset) sivustot, joille päädyin, kun käänsin emätingeelin käyttöohjetta. Joskus leikin ajatuksella, että joutuisin esimerkiksi murhatuksi (no, ei kovin miellyttävä kohta ajatusleikkiä tämä) ja poliisi alkaisi sitten etsiä tietokoneelta johtolankoja esimerkiksi tutkimalla, mitä hakusanoja olen käyttänyt Googlessa tai mitä sivustoja olen selannut. Niiden perusteella musta voisi saada aika erikoisenkin kuvan...

Jaha, kello on kohta kuusi, mankelihuone kutsuu.

Blondi lähtee häihin osa 2

Tästä on tulossa traditio (ks. Ensimmäinen osa). Olen lähdössä tänään Tampereelle häihin. Hotellin varasin ajoissa (tai no en hirveän ajoissa, mutta kuitenkin), vaatteet mietin valmiiksi jo päiviä ennen. En sitten vaan tullut tarkistaneeksi, että kyseiset vaatekappaleet myös roikkuvat vaatekaapissa. Mikseivät roikkuisi? Esimerkiksi siksi, että viimeksi Brysselistä palatessani jätin osan tavaroista Helsinkiin, koska en olisi selvinnyt niiden ja Kaisan kanssa junalla Turkuun. Jätin vain sellaisia, joita en uskonut noin kuukauteen tarvitsevani. Ja siellähän sitten on myös se kirottu hame, joka piti laittaa päälle tänään. Totuus valkeni, kun aloin paria tuntia ennen junan lähtöä pakata tavaroita. Onneksi on tullut hankittua kaikenlaisia seminaarihameita, yksi niistä saa kelvata. Vielä ehtii myöhästyä junasta tai unohtaa sukkahousut. Jälkimmäinen nyt ei olisi kyllä mikään suuri katastrofi, saa kai niitä sukkiksia Tampereeltakin.

Kotona jälleen

En taida sittenkään olla ihan parkkiintunut erakko vielä, koskapa työskentely toimistossa, jossa on oikeita eläviä, liikkuvia ja puhuvia työkavereita tuntui jokseenkin virkistävältä. Ei haitannut oikeastaan edes se, että töitä tehtiin aamusta jonnekin iltaysiin. Siinähän se meni, kun oli seuraakin.


Seminaarista otin vain yhden kuvan, koska kamerasta loppui akku ja unohdin ladata.


Harmitti jonkin verran, koska sunnuntaina oli vapaata ja käppäilin muutaman muun tyypin kanssa pakkaskirkkaassa Brysselissä kirppikselle. Matkalta olisi saanut pari kivaa Bryssel-kuvaa, mutta ei nyt sitten saanut. Kuulemma tuollaisia pakkasia siellä on kerran 10 vuodessa, joten ei ehkä ensi visiitilläkään.


Nyt olen sitten kotona, enkä enää paiski hommia iltaysiin, vaan lähinnä iltayhteentoista. Käytännössä tämä johtuu siitä, että olin tavallaan luvannut kahdelle asiakkaalle suurinpiirtein kokonaista työpäivää vastaavan työpanoksen. Lyhyellä matikalla tarkoittaa siis sitä, että koska minua on vain yksi, teen sitten kaksi työpäivää per päivä. Tai noin suurinpiirtein. Ja myös viikonloppuna. Mutta ei tätä jatku kuin ensi maanantaihin.

Matkustaminen on kivaa

Matkustaminen on periaatteessa kivaa, mutta on se välillä aika rasittavaakin. Tavoitteena oli suoriutua maanantain aikana Turusta Brysseliin ja viskata sitä ennen koira hoitoon Espooseen. Näin kätevästi se onnistui:

Sunnuntai:
14.16 lähtö kotoa Turusta
14.25 bussilla Kupittaan aseman tietämille, sieltä vartin patikointi koiran, trollin ja repun kanssa junalle
15.00 juna Kupittaalta Espooseen
16.55 bussilla Espoon urealta tuoksahtavalta asemalta Olariin

Yö Olarissa.

Maanantai:
11.08 startti Olarin yöpaikasta, jonne koira jää hoitoon
11.19 bussilla Olarista Kamppiin
11.44 Kampista metrolla Rautatientorille
12.00 Rautatientorilta bussilla lentoasemalle
13.35 siirtyminen portille, josta koneen on määrä lähteä klo 14.05
13.36 kas, kone on 2,5 tuntia myöhässä, koska Brysselissä sataa lunta (johan on tekosyy)
13.40 pistorasian paikallistaminen, läppärin avaus, langattoman verkon käynnistys
13.45-15.59 tehotonta työskentelyä
16.00 koneen sulkeminen ja raahautuminen uudelle portille. Koneen on määrä lähteä 16.30.
16.30 näytössä lukee "portille", mutta mitään ei tapahdu
17.00 boarding alkaa (hallelujaa, ei tarvitsekaan jäädä yöksi kentälle)
20.00 (19.00 paikallista aikaa) saapuminen Brysselin kentälle
20.25 (19.25) ihmettelyä bussipysäkillä, soitto Juttikselle
20.27 (19.27) bussissa matkalla Juttikselle
20.47 (19.47) bussista poistuminen, siirtyminen ratikkapysäkille
20.50 (19.50) siirtyminen ratikkaan
21.05 (20.05) poistuminen ratikasta, reipas 10 min kävelymatka Juttikselle
21.15 (20.15) perillä
21.20 (20.20) kurpitsakeittoa ja lämpimiä voileipiä

Koko operaatioon tarvittiin siis 9 kulkuvälinettä. Aikaa meni (Olarin lähtöpisteestä laskien) 10 tuntia. Ja minä kun oikein etukäteen iloitsin siitä, että kerrankin on suora lento, pääsee niin näppärästi ja nopeasti perille.