HUOM!

Santa Féhen ulkoistettu ATK-tukeni on muuttanut tämän blogin asetuksia niin, että sivulle jätetyt viestit eivät tule näkyviin muille, vaan tipahtavat suoraan sähköpostilaatikkooni.
Nyt sitten vaan odottelen inboxin täyttymistä...

Ranskalainen juhannus

Hannan ja Rikun lähdöstä on kulunut nelisen päivää, ja vasta nyt tuntuu, että rutiinit alkavat palautua ennalleen. Pyykit on pesty, ja kämppä jotenkuten siivottu. No myönnetään - en kyllä ole jaksanut imuroida, mutta kohta on kai tehtävä sekin, koska seuraavat vieraat eli Umppis, Petra (edellisen sisko) ja Vilma (edellisen tytär) saapuvat jo torstaina.

Kävin tänään Kaisan kanssa pursiseuralla uimassa keskellä päivää, kun alkoi tulla töitä tehdessä hiukan kuuma. Ei tosin työtahdin takia... Täällä vaan alkaa olla jo aika mukavat kesälämpötilat, puolenyön maissakin vielä lähemmäs 25 astetta. Parin viikon päästä saattaa olla jo melko tukalaa. Kaisa on ilmeisesti seonnut tuon uimaharrastuksensa kanssa: nyt se lähti seuraamaan vanhahkoa miesuimaria niin pitkälle, että olin jo hyppäämässä veteen sitä pelastamaan (Kaisaa siis, en uimaria). Ilmeisesti sitä täytyy tästä lähin valvoa kuin pientä lasta, ettei innostu uimaan liian kauas. Kaisa on aina ollut vesihullu, mutta täällä se hulluus on saanut ihan uudet mittasuhteet, kun uimaan pääsee joka päivä. Rannalle mentäessä se vetää kuin höyryveturi, ei näe eikä kuule mitään, vaikka vastaan tulisi bokseri tai joku muu lyttynenäinen vihollinen. Paluumatkalla ei sitten olekaan kiire minnekään.

Valehtelin viime viikolla ainakin parille ihmiselle, ettei täällä vietetä juhannusta. Väärässä olin, kyllä sitä vietetään. Tosin ei aattona, vaan vasta juhannuspäivänä. Suomalaiset ovat ilmeisesti hätäistä kansaa, kun sekä joulu että juhannus täytyy juhlia jo aattopäivänä, kun suuri osa muuta maailmaa juhlii vasta varsinaisena pyhänä. Tai sitten on haluttu maksimoida krapulapäivien määrä. Juhannusta vietettiin täällä itse asiassa vähän samaan tapaan kuin Suomessa: Picasso-museon pihaan oli kyhätty tuli, siis selvästi kokko, mutta pienempi. Lavalla soitti orkesteri (siis ihan selvät juhannustanssit!), ja teltassa myytiin ruokaa ja juomaa, ei kylläkään grillimakkaraa. Kokon ympärillä sitten tanhuttiin ja välillä tulen yli myös hypittiin. Kukaan ei oksentanut kokkoon, sammunut sen päälle tai tapellut, mutta muuten erot suomalaiseen jussiin eivät olleet niin suuria kuin olisi voinut luulla. Koko ranskalainen juhannus olisi mennyt multa todennäköisesti täysin ohi, ellen olisi törmännyt iltalenkillä satamassa suomalaiseen Ritvaan, joka 14 vuotta lähiseuduilla asuneena tiesti kertoa, mitä kaupungissa tapahtuu. Päädyinkin sitten viettämään illan Ritvan, Busterin (lapinkoira) ja espanjalaisen Carlosin seurassa. Iltalenkki venähti siis hiukan pitkäksi.

Ihmeiden aika ei ole ohi

Kaikki jotka ovat nähneet Kaisan vedessä tietävät, mitä se siellä tekee: ei ainakaan ui. Plätkyttää vettä tassuilla ja ottaa pisaroita suulla kiinni, lähinnä. Tätä vakioleikkiä vaan ei ole Välimeressä niin helppo harrastaa: vesi on liian suolaista, maistuu pahalta. Niinpä on ollut pakko kehittää muita korvaavia harrastuksia, jotka kaikki ikävä kyllä edellyttävät, että myös minä osallistun vesikivaan. Tosi kivaa on esimerkiksi se, että heitellään veteen keppejä tai kiviä, joiden perään voi juosta, vuoronperään oikealle ja vasemmalle. Hyvää liikuntaa (kokeile itse juosta vedessä), mutta heittäjälle vähän puuduttavaa. Leikin tarkoituksena ei suinkaan ole noutaa keppejä, joten jossakin vaiheessa ne aina rannalta loppuvat. Jollei keppiä tai muuta esinettä ole lentänyt ilmaan muutamaan minuuttiin, alkaa komentaminen. Elukka seisoo polvia myöten vedessä ja huomauttelee, että jotain pitäis tehdä. Jos siinä vaiheessa ottaa hihnan käteen, koira kääntyy välittömästi ympäri ja alkaa puuhata jotain muka tärkeää. Pääasia, ettei tarvitse tulla pois vedestä.

Kaisa siis rakastaa vettä, mutta ei ui. Yritetty on houkuttelemalla, maanittelemalla, hiukan takapuolesta avittamalla - mutta ei. Joskus se vahingossa tipahtaa syvään kohtaan, ja on sieltä kyllä kavunnut takaisin rannalle muutamalla uintiliikkeellä, mutta ikinä se ei ole lähtenyt vapaaehtoisesti uimaan. Niinpä olin melko epäileväinen, kun Riku viimeisenä lomapäivänä tuli Kaisan kanssa pursiseuralta uimasta ja ilmoitti, että se ui. Eikä varmasti uinut! Enintään teki muutamia uintiliikkeitä pakon edessä. Tai käveli suht syvällä, niin että se näytti uinnilta.

Tänään vein sitten Kaisan jälleen pursiseuralle pulikoimaan, ja kun oli kerran kuuma päivä, ajattelin pulahtaa itsekin. Uiskentelin edestakaisin jonkun aikaa, koira plätkytti vettä tukevasti jalat pohjassa. Kunnes sitten tulin lähemmäs rantaa... Totta tosiaan, sieltä se tuli kuin pilkullinen hylje, ui pienen U:n muotoisen kierroksen ja palasi rantaan. Ja teki sen uudestaan. Ja uudestaan. Upouusi taito ei ole vielä huippuunsa hiottu - kääntyminen onnistuu vain vasemmalle, vaikka selvästi tekisi mieli välillä kääntyä oikeallekin. Onhan tässä aikaa opetella... [kuvassa Riku ja Kaisa pursiseuralla]

Grassesta Grand Canyoniin 36 tunnissa

Kirjoitanpa muutaman rivin sillä aikaa kun Hanna ja Riku etsivät viereisessä huoneessa lentolippujaan ja pistävät kamoja kasaan. Lähtö on huomenna - aika on mennyt tosi vauhdilla. Viikonloppuna lähdimme siis autolla reissuun ja pidin samalla todellakin ihan kokonaisen vapaan viikonlopun, enkä tehnyt töitä lainkaan. En edes sitä paria tuntia, jota ei lasketa.

Ensimmäisenä etappina oli Grasse, hajuvesiteollisuuden keskus. Kaupungissa toimii edelleenkin kolme hajuvesitehdasta, joista yhteen sitten suuntasimme. Arpa osui Molinardiin, jonka opaskyltit olivat suurempia ja näkyvämpiä kuin muiden. Ohjattu kierros kesti vajaan puoli tuntia ja se vedettiin kokonaisuudessaan ranskaksi. Kielipuolet suomalaiset saivat kuitenkin käteensä muutaman A4-printtisivun, josta selvisi esityksen sisältö. Kierros päättyi tuoksujen esittelyn kautta kauppaan, josta lähti mukaan muutama pienenpieni ostos... Tuoksuimme kuin kolme sekaviljeltyä kukkaniittyä paikalta poistuessamme.


Matka jatkui kohti pohjoista ja 1500 asukkaan Castellanea, jonne pysähdyimme lounastamaan. Ikävä kyllä lounasaikaan ravintoloista saa pääasiassa salaatteja ja täytettyjä patonkeja, joten sellaiseen oli tyytyminen tälläkin kertaa. Castellane on hauska pieni kaupunki, jonka kirkko on sijoitettu kätevästi 80 metriä korkean kivenmurikan päälle. Kiipeämimen nyppylälle vie puoli tuntia suuntaansa, ainakin matkaoppaan mukaan. Emme testanneet. Ei ihme, että päivän hääpari oli valinnut kaupungintalon vihkipaikakseen. Kirkko näkyy kuvan yläreunassa.

Takaisin autoon ja Napoleon-reitille, matkaa seuraavaan etappiin eli Digne-les-Bainsiin oli reilu 50 km mutkaista vuoristotietä. Dignestä oli tarkoitus etsiä myös yöpaikka, joka sitten löytyikin yllättävän helposti. Lähinnä epäilin sitä, että mihinkään ei huolita koiraa, joka tiputtaa kilon karvaa joka askeleella, mutta väärässä olin. Heti ensimmäisestä pikkuhotlasta saimme kolmen hengen ja yhden koiran huoneen hintaan 84 eur, johon sisältyi myös 4 euron koiralisä ja aamiainen (tosin ei koiralle).

Digne oli pieni ja melko mitäänsanomaton, mutta hyvin vihreä, mikä Antibesin jälkeen tuntui aika virkistävältä. Kävimme katsomassa paikan kuuluisimman (ainoan?) nähtävyyden, Alexandra David-Néelin talon. Kyseinen rouva oli "aikansa pelottomimpia matkailijoita" (matkaopasta lainatakseni), joka hankki ajokortin kypsässä 60-vuoden iässä ja uusi passinsa 100-vuotiaana, eleli vuosikausia Tiibetissä ja sen lähialueilla, ja adoptoi tiibetiläisen munkin. Aviomies ei niinkään hermostunut 14 vuoden reissuista kaukomaille (kyllähän rouva kuitenkin kirjoitti kirjeitä), mutta adoptiomunkki oli ilmeisesti liikaa, koska erosivat. Tämä on taas matkaoppaasta saatua luotettavaa sisäpiiritietoa. Mielenkiintoinen persoona kaikkiaan, ja taas lähti kaupasta pari kirjaa mukaan.

Tarkoitus oli ehtiä Grand Canyonille vaeltamaan jo aamupäivästä, ja saavuimme paikalle joskus alkuiltapäivästä. Osittain siksi, että David-Néelin talolla vierähti aikaa, osittain siksi, että pysähdyimme kuvaamaan laventelipeltoja (ks. kuva) ja vuoristomaisemia, ja osittain siksi, ettei vaelluspaikka oikein tahtonut ensi yrittämällä löytyä... Tässä vaiheessa lämpötila oli jo noussut yli 30 asteeseen, mutta kun oli päätetty vaeltaa, niin sitten vaelletaan. Jos nyt reilun tunnin reissua voi miksikään varsinaiseksi vaellukseksi sanoa. Reitti kulki ensin rinnettä alas kanjoniin ja sitten samaa reittiä ylös. Pidempiäkin oli tarjolla, mutta vireystilaan nähden tämä vaikutti passelilta.

Se joka näyttää beduiinilta (tai makedonialaiselta maatyöläiseltä, kuten eräs kommentoi) olen minä. Kotimatkalle lähdettiin alkuillasta. Kaisa sammui autoon heti ja Hanna tyhjensi vatsalaukun sisältöä Napoleonin reitin varrelle (rasitus+raskaus+mutkainen vuoristotie ei ole hyvä yhdistelmä). Sellainen turistiviikonloppu se.

Hanna ja Riku kylässä - Cannes ja muuta

On tullut pieni tauko kirjoittamiseen. Syykin on yksinkertainen: kun on vieraita kylässä, vapaa-ajan viettää mieluummin jossakin muualla kuin ruudun äärellä.

Hanna ja Riku siis saapuivat keskiviikkona suoraan helteisestä Amsterdamista. Vierailu Ranskanmaalla ei alkanut järin auvoisissa merkeissä; Hanna nimittäin poti vuorotellen ja välillä samanaikaisestikin pahoinvointia ja päänsärkyä, ja vietti aikaa lähinnä vaaka-asennossa. Raskaus muistuttaa kuulemma erehdyttävästi krapulaa.

Kun "krapula" sitten hieman hellitti, vieraat lähtivät katsastamaan pakollisen Monacon ja jättivät yksityisyrittäjän tekemään hommia kotiin. Tässä vaiheessa työteho oli laskenut jo huomattavasti. Perjantaina lähdin sitten mukaan minäkin, kun vieraat ajoivat iltavisiitille Cannesiin, jolta reissulta ovat myös kaikki tämän tarinan kuvat.


Cannesillahan on elokuva- ja muut juhlat (tällä hetkellä ilmeisesti jotkin mainosmiesten palkintobileet), mutta muuten se ei juuri poikkea rannan muista vastaavista kaupungeista. Peruselementit löytyvät Cannesistakin: pitkä rantabulevardi La Croisette, kalliit putiikit, huvipurret , jahdit ja muut vetten päällä kulkevat kulkuvälineet satamassa, vanha kaupunki ja fiini hotelli (Carlton), jonka kahden kupolin esikuvana ovat matkaoppaan mukaan olleet kurtisaani Belle Otéron rinnat. Aika suipot, ja kaukana toisistaan, minusta.



Seikkailimme aikamme Cannesin rantabulevardilla ja sisäkaupungissa ja poistuimme sitten etsimään jostakin hieman edukkaampaa ruokapaikkaa. Lauantaiaamuna sitten satoi iloisesti, joten suunniteltu rantapäivä peruuntui. Niinpä pakkasimme kassit ja Kaisan autoon, ja suuntasimme kohti pohjoista, ensin Grasseen, sieltä Castellonen kautta Digne-les-Bainsiin yöksi. Ja sunnuntaiksi sitten Gorges du Verdonin "Grand Canyoniin" minivaellukselle. Mutta alkaa olla jo myöhä, joten siitä reissusta lisää ensi kerralla.

Tappaja-Kaisa ja venäläinen mafioso (osa III)

Seuraa huikea päätösjakso tarinaan Tappaja-Kaisa ja venäläinen mafioso:

Olin siis sopinut tapaavani kävelykeppiä heiluttavan ukon klo 16 majakan juurella olevan puiston pienellä aukiolla. Lähdin tapaamiseen seuraavalla strategialla:

1) Kaisa ei tule mukaan: turha ärsyttää ukkoa entisestään ja ottaa sitä riskiä, että Kaisa vaikka ärähtää jollekin ja ukko saa siitä lisää vettä myllyyn
2) Pyydän ukolta kuittauksen siitä, että rahat on maksettu
3) Yritän pysyä rauhallisena, sanoo ukko mitä tahansa
4) Jos tilanne riistäytyy käsistä, lähden pois
5) Jos hermo menee totaalisesti, käytän vain suomalaisia kirosanoja

Saavuin paikalle viitisen minuuttia etuajassa, ja ukko seisoi odottamassa sen näköisenä, että oli odottanut tätä hetkeä pitkään. Yritin lähteä liikkeelle kohteliaasti käyttämällä alkuasukkaiden kieltä ja sanoin "bonjour", johon ukko vastasi "so, now you speak French!", sellaisella äänensävyllä kuin olisin tähän asti vain teeskennellyt, etten osaa. Heti kättelyssä tuli selväksi, että ukon tavoitteena oli:

1) Saada rahat
2) Synnyttää asiasta mahdollisimman mojova riita
3) Esitellä mut mahdollisimman monelle ohikulkevalle koiranomistajalle, jotta varmasti kuulevat (ukon version) tarinasta

Ihme kyllä, suostui mukisematta kirjoittamaan nimensä ja lyhyen tekstin kuittiin sen vahvistamiseksi, että rahat on maksettu. Kun setelit ja kuitti olivat vaihtaneet omistajaa, paikalle tuli amerikkalainen mies koiransa kanssa. Mies esittäytyi ukon parhaaksi ystäväksi, eikä taatusti tullut paikalle sattumalta. Juttelin amerikkalaisen kanssa jonkun aikaa ihan rauhallisesti, selvitimme kansallisuuskysymyksen (ei, en ole venäläinen) ja keskustelimme sitten koirista yleensä ja niiden aggressioista erityisesti. Ukko seurasi tätä sivusta, enkä tiedä mitä kaikkea ymmärsi. Lopulta kaiketi hermostui siihen, ettei mojovasta riidasta ollut tietoakaan, kaivoi esiin b-luokan action-filmeistä opitun sanaston tyyliin "I know where you live" ja yhdisti siihen vielä varmemmaksi vakuudeksi joukon eleitä, jotka tulkitsin väkivaltaiseksi uhkaukseksi. Tässä vaiheessa olin saanut tarpeekseni ukon aggressioista. Sanoin, etten välitä tällaista tekstiä kuunnella, että have a nice day - ja kävelin paikalta pois. Enkä vilkaissutkaan taakseni, vaikka jotain sieltä perään huudettiin. [Ja päästin omat aggressioni ulos vasta kotona ;-)]

Koira oli kunnossa, lääkärilasku maksettu ja tapahtumaa moneen kertaan pyydetty anteeksi. Minun osaltani asia siis on loppuun käsitelty, tosin veikkaan, että ukon kiukku ei vielä vähän aikaan laimene.

Tämä on kuitenkin siitä erikoinen trilogia, että osia on itse asiassa neljä. Tai sitten tämä neljäs osa onkin epilogi:

Olin Kaisan kanssa palaamassa lenkiltä kotiin tuota maksutilaisuutta seuraavana päivänä, kun vastaan tuli jokseenkin tuulentuivertama nainen hiukan whippetiä muistuttavan koiran kanssa (ei se whippet ollut, mutta mallia ei-turkkia-ja-laiha-kuin-mikä). Nainen pysäytti mut, ja kysyi, onko Kaisa se dallu, joka puri koiraa majakkapuistossa. Hyvin arvattu, totta tosiaan, kun tässä kylässä ei muita dalluja ole. Myönsin, ja nainen kysyi ystävälliseen sävyyn, mihin aikoihin yleensä käyn siellä puistossa, että hän tietää olla menemättä, kun koira kuulemma oli lähes sokea ja muutenkin vähän puolustuskyvytön. No hienoa, meillä siis on maine.

Rauhoitin naista sanomalla, etten aio astua jalallanikaan kyseiseen puistoon tämän episodin jälkeen. Jäimme siihen sitten juttelemaan, ja selvisi, että nainen oli kuullut tapahtumien kulusta varsin väritetyn version (eikä liene ainoa). Tässä versiossa minua oli mm. kuvattu sanalla "monster". Lisäksi herra oli arvellut, että saatan olla venäläisestä mafiasta. Hirviö?! Venäläinen mafioso?! Koko tarina ei tähän mennessä ollut paljon jaksanut naurattaa, mutta tässä vaiheessa alkoi kieltämättä hymyilyttää. Tuulentuivertama nainen oli kyllä sitä mieltä, etten näytä sen enempää hirviöltä kuin venäläiseltä mafiosoltakaan.

Näin meistä on siis tullut parissa kuukaudessa Tappaja-Kaisa ja venäläinen mafioso.

Rangaistus:

Vierailukausi alkaa

Tästä on tulossa työntäyteinen viikonloppu: tajusin nimittäin yllättäen, että Hanna ja Rikuhan saapuvat kyläilemään jo keskiviikkona, ja tarkoitus oli saada hommia pois alta ennen sitä, jotta voisin ehkä mahdollisesti tehdä hieman lyhyempää päivää tai pitää peräti ylimääräisen vapaapäivän. Ihme sinänsä, että asia pääsi yllättämään, ajanhallintavälineitä kun on kämpässä useitakin. Keittiön seinäkalenteriinkin kirjoitin jo ajat sitten merkinnän 14. päivän kohdalle. Taitaa sama merkintä olla pöytäkalenterissakin. Jotenkin silti kuvittelin, että kesäkuun puoleen väliin on vielä matkaa, vastahan kuu vaihtui...


Edellisen kerran täällä oli vieraita toukokuussa, kun Teija ja Timo saapuivat dogsittaamaan Kaisaa viikoksi. Olin tosin itse lähes koko vierailun ajan Budapestissa, joten yhteistä aikaa ei juuri jäänyt. Tuo saattaakin jäädä viimeiseksi kerraksi, kun Teija on Kaisaa hoitamassa, elokuussa kun maailmaan tulee kaksijalkainen hoivattava. Mistähän löytäisin Kaisalle uuden hovihoitajan? [Hakemuksia otetaan vastaan.]


Teijaa ja Timoa ennen kylässä ei sitten olekaan ollut kuin Sanna, joka lensi tänne samaan aikaan huhtikuun alussa auttamaan alkuhässäkän kanssa ja toimimaan autonkuljettajana. Ja saikin sitten seurata lähietäisyydeltä, kun kävin ylikierroksilla sen tietokonesotkun takia... Äkkiä vilahti ohi sekin viikko.

Juhlistin kesävierailukauden alkua hakemalla lähikaupasta pullollisen punkkua. Ajattelin, että pari lasillista saattaisi jopa kiihdyttää aivotoimintaa ja tuoda uutta pontta työntekoon (kun olin joka tapauksessa päättänyt uhrata perjantai-illan töille). Ilmeisesti sellaista ei voi kiihdyttää, mitä ei enää ole, joten se siitä hyvästä aikeesta. Pullollinen kelvollista pöytäviiniä kustansi huikeat 1,83 euroa. Hirvittää ajatellakin, mitä tapahtuisi Suomen kansanterveydelle, jos lähi-Siwasta saisi pullon viiniä alle kahdella eurolla.

Tappaja-Kaisa ja venäläinen mafioso (osa II)

Tappaja-Kaisan ja mäyräkoiran epäonnisesta kohtaamisesta oli kulunut melko päivälleen kuukausi. Antibesissa oli hyinen päivä, lämpötila oli tipahtanut reilusta 20 asteesta neljääntoista, satoi, vihmoi ja ukkosti. Vedin kunnon ulkoiluvermeet niskaan ja lähdin Kaisan kanssa iltapäivälenkille autioituneeseen kaupunkiin noin klo 16.38. Kipusimme kohti majakkakukkulaa, ja kuinkas sitten kävikään - törmäsimme kävelykeppiä heiluttavaan ukkoon ja mäyräkoiraan, joka näytti olevan paitsi yhtenä kappaleena, myös muuten kunnossa.

Ukko ei kuukaudessa ollut rauhoittunut tippaakaan. Veikkaan itse asiassa, että oli käyttänyt kuukauden ennemminkin kiukun kasvattamiseen. Tällä välillä oli englanninkielen taitokin löytynyt jostakin - hyvä juttu sikäli, että pystyimme sentään jollakin tavalla keskustelmaan. Eri asia sitten, olisinko välttämättä halunnut ymmärtää kaikkea. Mäykylle oli ilmeisesti ommeltu kaksi tikkiä taisteluhaavaan. Ukko oli kuulemma käynyt poliisilaitoksella kertomassa, että Kaisa on vaarallinen. Kävelykeppiä ilmassa heiluttaen julisti ampuvansa Kaisan "ensi kerralla". Tässä vaiheessa vielä yritin pyytää anteeksi ja selittää, ettei vastaavaa ollut ennen tapahtunut, mutta aika äkkiä kävi selväksi, etteivät mun sanomiseni kiinnostaneet pätkän vertaa. Sain joka tapauksessa ukolta kopion eläinlääkärin laskusta (124,50 eur), ja sovimme tapaavamme seuraavana päivänä kello 16 samassa paikassa rahanluovutuksen merkeissä. Siihen nähden, miten alhaisena luopiona ukko näytti mua pitävän, ihmettelen suuresti, että päästi mut lähtemään kysymättä nimeä, osoitetta, puhelinnumeroa tai mitään muutakaan yhteystietoa. Kovin mielelläni en sellaista olisi antanutkaan - sen verran aggressiiviselta herra alkoi tässä vaiheessa vaikuttaa.

Palasimme Kaisan kanssa kotiin suunnittelemaan strategiaa seuraavan päivän kohtaamiseen, jota en todellakaan odottanut erityisellä innolla.

Rikosväline:

Je suis desolée, je ne parle pas français

Aamu alkoi loistavasti: sain boulangeriesta uunituoreen lämpimän patongin (huonoina aamuina patonki saattaa olla kuivakka) ja kävin aamulenkillä ensimmäisen ranskankielisen keskustelun, johon onnistuin ymppäämään kaikki vähäiset tähän asti oppimani fraasit ja muutaman sellaisenkin, jotka lainasin espanjasta ja yritin vääntää ranskalaiseen muotoon. Tiedä sitten, ymmärsikö keskustelukumppani. Toisaalta voin jatkaa keskustelua vaikka jo heti huomenaamulla (jos ehdin siihen mennessä oppia jotain uutta), koska kyseinen herra näyttää olevan töissä puistossa, jossa Kaisan kanssa ulkoilemme joka aamu. Olemme jo jonkin aikaa vaihtaneet joka-aamuiset "bonjour"-tervehdykset, mutta tänä aamuna herran uteliaisuus kaiketi voitti, kättelimme ja kävimme tuon pienen ranskankielisen keskustelun, johon sisältyivät kaikki tavanomaiset asuinpaikkaa, työtä ja Kaisaa koskevat peruskysymykset.

Ranskanopinnot eivät totta tosiaan ole lähteneet käyntiin ihan toivotulla nopeudella. Ostin Pique-nique-oppikirjan ja siihen kuuluvat 3 cd-levyä hulppeaan hintaan Turun Akateemisesta joskus viime syksynä. Tavoitteena, joka silloin todellakin tuntui realistisesti mahdolliselta, oli lukaista kirja läpi siihen mennessä, kun lähden matkaan ja mennä täällä sitten heti jollekin kurssille. Siinähän kävi sitten niin, että kun pakkasin kirjan ja cd:t matkalaukkuun, olin edennyt peräti kappaleeseen 1, enkä osannut sanoa juuri muuta kuin "bonjour", jonka olisin ehkä kyennyt oppimaan ilman oppikirjaakin.

Voisi kuvitella, että olisin käyttänyt hyväkseni konerikosta aiheutuneen 2,5 viikon pakkoloman ja opiskellut siinä ajassa kirjan läpi. Mutta ei, se aika kului seinille hyppiessä ja cybercafeissa istuessa. Keskittymiskyky oli nollassa, eikä motivaatio paljon korkeammalla. Haluaisin kyllä osata ranskaa, tämä "Sorry, I don't speak French"-lauseen hokeminen alkaa käydä hermoille, mutta en mitenkään jaksaisi tehdä asian eteen mitään. Uuden kielen aloittaminen (taas!) tuntuu niin työläältä. Aika moni on ehdottanut pillow-menetelmää eli ranskalaisen miehen hankkimista, mutta toistaiseksi olen ajatellut kuitenkin pitäytyä perinteisessä kirjaopiskelussa...

Olen ollut Ranskassa nyt 2 kk, ja tänä aikana olen päässyt kirjassa kappaleeseen 4. Tosin nyt edistystä ehkä todellakin on tapahtumassa, nimittäin ensi maanantaina olen luultavasti menossa ensimmäiselle ranskantunnille. Caroline, opettaja, tuntuu olevan aika kiireinen, joten on vielä epävarmaa toteutuuko tunti, mutta toivon niin. Ehkä se motivaatiokin siitä kohenee, kun joku potkii opiskelemaan.

Yrittäjyyden ihanuudesta

Venähti näemmä työpäivä aika pitkäksi tänään: kello lähenee puolta kymmentä. Ei muuta kuin Kaisa iltapissalle ja sen jälkeen suoraan nukkumaan. Se siitä maanantaipäivästä. Eipä silti, pääasiassa epäsäännölliset työajat ja välillä pitkäksi venyvät päivät eivät sinänsä niinkään haittaa. Top 5 asiaa, joita palkkatyöstä oikeasti kaipaan:

1. ATK-tuki

2. ATK-tuki

3. ATK-tuki

4. ATK-tuki

5. Palkalliset sairaslomat

Palkalliset sairaslomat ovat vasta sijalla 5 oikeastaan vain siksi, että harvemmin sairastan. Ne kuitenkin pääsivät mukaan listalle siksi, että vieläkin on tuoreessa millaista on kääntää matkapuhelimen käyttöopasta sängyssä keuhkokuumeessa. Paitsi että sairaslomista ei makseta, niitä ei myöskään käytännössä ole: jos on jonkun työn luvannut ottaa (kun vielä oli terve), siitä on aika hankala luikerrella irti sitten, kun ei enää olekaan terve. Ainakaan, jos kyse on suuresta työstä, jota on jo aloittanut. Ja ainakaan, jos aikoo vielä vastaisuudessakin tehdä samalle asiakkaalle samoja töitä. Eikä pienellä yksityisyrittäjällä ole tietenkään kollegaa, jolle työn voisi nakata siksi aikaa, kun itse sairastaa.

Osasyy kohtiin 1-4 löytyy blogin ensimmäisestä kirjoituksesta. Ongelmat eivät toki siihen loppuneet, vaan niitä tulee enemmän tai vähemmän päivittäin erilaisissa muodoissa vastaan. Kyllä on ikävä sitä aikaa, kun ongelman yllättäessä saattoi kysyä viisaamman neuvoa ja ikäänkuin siirtää koko ongelman eteenpäin. Nythän ei ole kenelle siirtää. Ja kun ei itse ole mikään it-guru, saattaa välillä hermo vähän kiristyä. Tälläkin hetkellä tilanne on se (yksityiskohtiin menemättä), että osa työnteon kannalta elintärkeistä ohjelmista toimii edelleenkin vain Paskacerissa eli vanhassa koneessa. Olen asentanut ne uuteen koneeseen X kertaa, eikä koko prosessissa edes ole mitään, mikä voisi mennä pieleen. Siltikään ohjelmistopalikat eivät vain suostu pelaamaan toivotulla tavalla. Niinpä olen tänäänkin pystyttänyt kaksi työpistettä, toisen makuuhuoneeseen ja toisen työhuoneeseen, ja juossut sitten USB-tikku kourassa toiselta koneelta toiselle. Hermohan siinä menee. Laitoin siis tänään meiliä ohjelmistovalmistajan support-palveluun, turhaan arvatenkin. Mutta saapa nähdä, toivoahan aina saa.

Yrittäjyyden alkuaikoina (muistan hämärästi) todellakin oli viikonloppuja, jolloin en tehnyt töitä ollenkaan. Jossakin vaiheessa kävi sitten niin, että viikonlopun erotti arkipäivästä oikeastaan vain siitä, että tein töitä hiukan vähemmän, enkä laittanut kelloa aamulla soimaan. Viime viikonloppu oli kuitenkin siitä poikkeuksellinen, etten tehnyt töitä ollenkaan (paria hassua tuntia ei toki lasketa...). Antibesissa oli nimittäin monipäiväiset purjehduskilpailut, ja niiden ohessa kaikenlaista ohjelmaa, mm. livemusiikkia iltaisin satamassa. Pitihän sinne päästä, vähän jytäämään 80-luvun hittejä ja siemaisemaan pieni Heineken siinä sivussa. Perjantaina ja sunnuntaina otin Kaisan mukaan (kätevästi iltalenkitys samalla), lauantaina menin yksin. Tanssiminen oli helpompaa ilman koiraa, mutta sosiaalinen puoli koiran kanssa kyllä 100 %:a vilkkaampaa.

Kuvassa Antibesin ranta, takana purjehduskilpailun osanottajia ja horisontissa näkyvät lumihuippuiset Alpit, jotka voi nähdä vain kirkkaalla säällä.

Päivän sana (kääntäjän arjesta tämäkin): hyppylambdatunnistin.

Tappaja-Kaisa ja venäläinen mafioso (osa I)

Itse asiassa en ajatellut tätä tarinaa edes kertoa suurelle yleisölle, koska sen ajatteleminenkin saa pahalle tuulelle, mutta eilen tapahtui jotakin, jonka jälkeen muutin mieltäni. Tässä siis ensimmäinen osa trilogiasta "Tappaja-Kaisa ja venäläinen mafioso":

Reilun vartin kävelymatkan päässä Antibesin vanhasta kaupungista on nyppylän päällä majakka, ja majakan juuressa puisto, joka on paikallisten koiranulkoiluttajien suosiossa. Löysin sen aika pian saapumiseni jälkeen, ja kävimme siellä Kaisan kanssa melko usein, koska ulkoilumaastot ovat tässä paikassa muuten aika olemattomat. Puistossa, kuten paljolti muuallakin, koirat juoksentelevat vapaana. Niin myös Kaisa. Seuraava tapahtui toukokuun 1. päivä klo 16.23.

Kiersimme samaa rinkiä puistossa kuin aina ennenkin. Kaisa flirttaili saman komean pojan kanssa, jonka olimme nähneet puistossa aiemminkin. Jossakin vaiheessa muutama pikkukoira pysähtyi haistelemaan Kaisan hännänalusta, Kaisa niitä komensi ja siinä tiimellyksessä nappasi yhtä mäyräkoiraa kiinni. Nostin Kaisan koiran kimpusta, jolloin mäykky juoksi kovaa vauhtia omistajansa luokse. Pienen hakemisen jälkeen taisteluhaava löytyi jostakin niska-kaula-seudulta. Lähempää en haavaa päässyt tarkastelemaan, koska mäykyn omistaja, vanhahko mies, ymmärrettävästi säikähti, hermostui, vihastui ja suoraan sanoen kilahti. Heilutti kävelykeppiään ja oli jo tulossa Kaisan päälle. Koska ukko ei näyttänyt puhuvan kuin ranskaa, en voinut juuri muuta kuin näyttää surkealta, pahoitella englanniksi ja toivoa, että mies ymmärtäisi edes sen. Raivosta kiehuen ja koiraa kantaen mies poistui lopulta paikalta. Kaisa ei koskaan ole purrut ketään, joten olin varmasti suurinpiirtein yhtä järkyttynyt tapahtuneesta kuin ukkokin ja jäin tietysti pohtimaan moisen epäluonteenomaisen käytöksen syitä (muutosta aiheutunut stressi? iän mukanaantuoma äkäisyys?) ja koko tapahtuman mahdollisia seurauksia. Iltaan mennessä olin jo lähes varma, että kohta on ranskalainen poliisi oven takana vaatimassa, että moinen tappajakoira on vietävä lopetettavaksi.

Aikaa kuitenkin meni, poliisia ei kuulunut, enkä myöskään törmännyt kävelykeppiä heiluttavaan ukkoon toistamiseen. Tuli Budapestin matka ja kaikenlaista muuta, ja koko asia ei ollut enää juurikaan mielessä, joskaan ei myöskään kokonaan unohtunut. Kunnes sitten törmäsin kaksikkoon uudelleen muutama päivä sitten, mutta siitä enemmän seuraavassa osassa...

Rikospaikka :

Valoa uutispimentoon...

...on näillä näkymin luvassa ensi viikolla. Totesin, ettei musta ole verkkolehden lukijaksi ja päätin sittenkin tilata Hesarin, ihan paperisena. Tosin vain sunnuntainumeron, ei nimittäin ole mitään edukasta huvia se: postikuluista saa loppujen lopuksi pulittaa enemmän kuin itse lehdestä, joten koko hoito vuodeksi kestotilauksena kustantaa näpsäkän 250 eur. Kai se sitten on sen arvoista. Juttiksen ansiosta onnistuin myös vihdoin paikallistamaan Ylen sivuilta uutislähetykset. Paluu maailmankartalle on alkanut...

Sen vähän perusteella, mitä koneen ruudulta olen jaksanut uutisia lukea, Suomessa ovat ilmeisesti pyromaanit lähteneet vahvasti lisääntymään. Euroviisuja ja Lordin voittoa seurasin täällä toki suorana. Kuulemma täkäläisen tv-lähetyksen juontajien epäasiallisesta sanailuista on laadittu nettiin jonkinlainen adressi, jossa viime tiedon perusteella on yli 13 000 allekirjoittajaa. Olivat ilmeisesti sanoneet, että Lordin jäsenet joutaisivat eläintarhaan. Ikävä kyllä kaikki asialliset ja asiattomat kommentit ovat näemmä menneet multa täysin ohi.

Päivän sana (kääntäjän arjesta): imuhorisontti.
Älkää kysykö mitä se tarkoittaa.