Blondi lähtee häihin

Olin saanut kutsun häihin lauantaiksi. Vihkitilaisuuden oli määrä olla Turun Kakskerran kirkossa ja juhlavastaanoton sen jälkeen Friskalan kartanossa. Hankin mekon hyvissä ajoin jo viikkoa ennen, lahjankin ostin kaukokatseisesti jo Brysselistä (tai varsinainen lahja kylläkin siirtyi suoraan tililtä tilille digitaalisessa muodossa). Suorastaan onnittelin itseäni siitä, että kaikki oli kerrankin hyvissä ajoin valmiina.

Esinäytös

Koska häät saattavat kestää pitkäänkin, olin buukannut Sirkun ulkoiluttamaan ja ruokkimaan Kaisan alkuillasta. Perjantaiksi oli sovittu avaimenluovutustilaisuus lounaan muodossa Hämeenkadun uuteen intialaiseen ravintolaan. Siinä vaiheessa, kun olimme jo kaffella viereisessä Aschanissa huomasin, että niin sitä avaintahan ei sitten tullut mukaan. No ei hätää. Rimpautin naapurissa asuvalle Terhille, ja sovin että annan oman avaimeni Sirkulle ja haen vara-avaimeni Terhiltä, jotta pääsen kotiin. Näppärä järjestely.

Hääpäivän aamu

Jostain syystä nukutti. Ja lehden lukukin vei pitkään. Kaisa piti käyttää kunnon lenkillä. Ja kämppä siivota siihen kuntoon, että Sirkun uskaltaa päästää sisään. Niinpä tuli sitten kiire, tietenkin, kuten aina. Morsio oli tilannut tilataksin yhteiskuljetusta varten Börsin edestä klo 14.45 ja siihen munkin oli tarkoitus ehtiä. Olin katsonut, että 14.20 lähtevällä bussilla ehdin juuri parahiksi. Tasalta olin vielä meikkaamassa kylppärissä, onnittelukortissa ei ollut nimeä, takkia ei ollut päätetty (no sitähän ei lopultakaan tarvittu), käsilaukkua ei ollut pakattu. Pistin tuulemaan ja olin kuin olinkin ulkona varttia yli, eli ehtisin hyvin bussille. Bussipysäkillä tajusin, että silitysrauta oli jäänyt päälle.

Ensin kirosin typerää tyhmyyttäni. Sitten kävin läpi vaihtoehdot. Seuraavalla bussilla en ehdi tilataksikuljetukseen. Mulla ei myöskään ollut kenenkään muun taksiin menevän puhelinnumeroa, jotta olisin voinut informoida viivytyksestä. Itse asiassa tiesin nimeltä ainoastaan yhden samaan kuljetukseen tulevan, ja myöhemmin kävi ilmi, että hänenkin numeronsa olisi ollut salainen. Neronleimaus! Soitankin Terhille ja pyydän jotakuta käväisemään äkkiseltään kämpilla nykäisemässä piuhan seinästä. Terhillä tosin oli ristiäiset meneillään, mutta ei siihen monta minuuttia menisi. -> Kunnes muistin, että Terhillähän ei tässä vaiheessa sähellystä enää ollut mun avainta. Se siitä sitten. Lopputulemana jäljelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kipittää takaisin kotiin ja ottaa taksi keskustaan. Tällekään suunnitelmalle ei järin paljon jäänyt tässä vaiheessa aikaa.

Ajankäytön optimoimiseksi päätin soittaa taksin jo siinä vaiheessa, kun olen n. 10 metrin päässä kotitalosta. Näppäilen numeron ulkomuistista, mutta taksikeskuksen sijaan kuulenkin nauhoitetun viestin Elokuvat Helsingissä viikolla XX. Blaablaa. Mitä v---a? Ei kai ne ole menneet vaihtamaan numeroa sillä välin, kun oleilin Ranskassa. Kotona yritän uudelleen, sama tulos. Ei muuta kuin selaamaan puhelinluetteloa, ja no niin, saattoihan sen arvata: olin unohtanut edestä Turun suuntanumeron...

Taksi onneksi tuli nopeasti ja ehdin kuin ehdinkin täpärästi ryhmäkuljetukseen siitä huolimatta, että kaupungilla oli joku hämärä motoristitapahtuma, joka jumitti liikennettä Hämeenkadulla. Taksissa huomasin, että mekosta on irronut toinen olkain.

Epilogi

Häissä oli erittäinkin hauskaa, kotiuduin kahden maissa eli suurin piirtein yhtä matkaa lehdenjakajan kanssa. Eikä se olkainkaan onneksi ollut hajonnut, kuten pelkäsin, ainoastaan hakanen oli irronut. Kun seuraavan kerran lähden tuossa mekossa jonnekin, ompelen olkaimet kyllä tiukasti kiinni pukuun.

Kevät on tullut

Täällä kaupungin laitamilla sen huomasi siitä, että tuuli toi nenään tuulahduksen rehellistä p---n hajua, kun tänään kävin Kaisan kanssa päivälenkillä. Ensin arvelin, että tuuli vaan sattui leyhähtämään siitä suunnasta, missä on lehmiä laitumella. Kyllä, asun siis edelleen Suomen viidenneksi suurimmassa kaupungissa, 15 minuutin pyörämatkan päässä keskustasta ja silti lähes naapuritontilla on nyt muutaman viikon ollut lehmiä. Saa nähdä mitä muita city-eläimiä laitumille ilmestyy, kunhan kevät etenee ja kesä lähenee.

No ei ollut haju lehmien syytä tällä kertaa. Se selvisi, kun olimme kävelemässä jo kotiin päin. Ovat näköjään ryhtyneet lannoittamaan noita peltoja tuossa tien toisella puolella. Mikäs sen mukavampaa kuin kiskoa kotiinpäin koiraa, joka on sitä mieltä, että lannoite on dalmatiankoiran luontaista ravintoa. Hullu mikä hullu.

On tässä ollut muitakin kevään merkkejä. Olin elämäni ensimmäisissä pihatalkoissa, tutustuin pariin naapuriin ja sain haravoimisesta hauikset kipeiksi. Samalla viikolla kaivoin fillarin ulos kellarista ja valitin taloyhtiön aktiiville, 70-lukulaista kypärätukkamuotia suosivalle Sepolle, ettei taloyhtiössä ole kunnollista paikkaa säilyttää pyörää. Tässähän olisi agendaa seuraavaan yhtiökokoukseen, jos vaan sellaisessa uskaltaisin suuni avata. Siinähän voi käydä vielä niin, että nakki napsahtaa ja joudun joksikin tilintarkastajaksi tai ties mihin hommaan. Parasta on sulautua massaan ja olla kuin ei olisikaan (siinä vasta elämänfilosofia).

Käväisin jokunen viikko sitten Brysselissä pienellä lomalla. Sieltä on alla oleva kuva, jossa poseeraan kaljakoreista tehdyn tilataideteoksen edessä. Pytingin nimi oli Väliaikaisen onnen paviljonki. Aika paljon "väliaikaista onnea" on sisältynyt näihin koreihin, tämä kuin on vaan yksi nurkka koko komeudesta...