Blondi humanisti ihmettelee

Juuri kun blondi humanisti on hyväksynyt sen tosiasian, että sähkö on kuin avaruus: se vain on, eikä sitä sen syvemmin tarvitse ymmärtää, tuleekin Internet ja sen kaikki hienoudet, kuten Skype. Miten on mahdollista, että blondi humanisti voi istua Etelä-Ranskassa makuuhuoneensa sängyllä ja saada muutaman näppäimen painalluksella reaaliaikaisen puhe- ja kuvayhteyden Santa Féssä, Amerikan Yhdysvalloissa omassa olohuoneessaan istuvaan veljeensä? Ja mikä vielä hämmästyttävintä, koko lysti on ainakin toistaiseksi vielä ilmaista. Ei voi ymmärtää. Näin se vaan on. Lienee parasta siirtää tämäkin asia samaan kansioon avaruuden ja sähkön kanssa.

Samainen blondi humanisti on tänään leikkinyt kuvankäsittelyohjelmalla. Hyvä ihme sentään, mitä kaikkea kuville voidaan nykyään tehdä. Täytyy sanoa, että se tuntuu melkein huijaukselta, miten omia kuvausvaiheen mokiaan voi koneella käydä korjailemassa. Puhumattakaan mitä voisi tehdä, jos oikeasti osaisi kuvankäsittelyohjelmaa käyttää.

Alla kokeilujen tuloksena syntynyt kollaasi. Kannattaa klikata kuva suuremmaksi, niin tehosteet näkyvät paremmin.

Oho!

Tuolla ohjelmallahan voi tehdä vaikka ja mitä!

Vieraskollaasi

Yllättäen jalka oli tänään parempi kuin eilen, pystyn jopa kävelemään linkuttamatta. Jätin kuitenkin Mentonin väliin, osittain jalan takia, osittain siksi, että huvitti viettää löysä kotipäivä. Niinpä luin aamulla loppuun Carlos Ruiz Zafónin kirjan Shadows of the Wind (aika koukuttava opus) ja nousin ylös vasta puolenpäivän jälkeen. Tein sitten muutaman työhomman pois jaloista ja ryhdyin vihdoin viimein tutustumaan Paint Shop Pro -ohjelmaan, jonka ostin jo ennen tänne tuloa, mutta jonka käyttöä en vieläkään ole jaksanut opetella, vaikka monesti on pitänyt. Tykkäisin kyllä käsitellä kuvia, mutta en vaan mitenkään jaksaisi opetella. Sama homma ranskan kielen kanssa: kiva sitä olisi osata, mutta opiskella en kyllä mitenkään jaksaisi. Ilmiölle on olemassa nimikin: patalaiskuus.


Kovan äherryksen tuloksena syntyi kumminkin kollaasi vieraista, jotka ovat käyneet täällä tähän mennessä.




Ei tämä nyt mikään suurensuuri taideteos kyllä ole, mutta opinpahan ainakin muutaman toiminnon.

Törmäilyä Antibesissa

Shoppailuvaihde käynnistettiin siis eilen Nizzassa. Tänään Antibesissa oltiinkin sitten jo hyvässä vauhdissa. Katsastettiin ensin Marché Provençal...

Ja siirryttiin sitten tositoimiin pyörimään ristiin rastiin Antibesin pikkukatuja. Myös minä hairahduin ja ostaa päräytin peräti kahdet saapikkaat, yhteishinta 52,50 eur. Eihän niitä tuolla hinnalla mitenkään voinut jättää kauppaan. Siitä samasta kaupasta olen nyt ostanut yhteensä kolmet saapikkaat, mikä on enemmän kuin aikaisemman elämäni aikana omistamieni saapikkaiden yhteenlaskettu lukumäärä. Koska kyseisestä kaupasta sai kahdet kengät yksien hinnalla, myös Mimmu otti mukaansa kahdet.

Kun olimme matkalla hakemaan noita yllä mainittuja saappaita (isoja laatikoita ei viitsinyt kanniskella pitkin poikin kaupunkia) kävelin tyypilliseen tapaani eteeni katsomatta päin betonista tolppaa, jonka reuna osui vasempaan jalkaan hiukan polven alapuolelle. Sattui kohtuullisesti. Palasimme kotiin viemään ostoksia ja hakemaan Kaisaa ja tarkistin samalla vahingot, jotka olivat koettuun kipuun nähden harmittavan vaatimattomat. Olin kuitenkin liikuntakykyinen, joten lähdettiin jahtisatamaan, jossa Mimmu kuvasi jahteja ja kukkaistutuksia, ja minä taiteilin itselaukaisemmalla meistä hienon yhteiskuvan.

Satamasta palasimme lounastamaan Picasson kantapaikkaan César's Cafeeseen, jossa on tullut joitakin kertoja käytyä. Kun lähdimme ruokapaikasta, viereisessä kiinteistössä puuhasteleva raksamies alkoi jutella mulle jotakin, josta en ymmärtänyt mitään. Kävelin siis eteenpäin, kuuntelin ja katsoin raksamiestä silloin, kun olisi pitänyt katsoa eteenpäin... Ja pam, kävelen päin penkkiä, jonka istuinlauta osuu saman jalan samaan kohtaan kuin betonitolppa aiemmin. Nyt sattui jo perkeleesti. Raksamies pelästyi pahan kerran, eikä varmaan vähiten sitä, että nauroin omaa idiottimaisuuttani niin, että kyynelet valui silmistä. Joka tapauksessa nyt jalka on paskana. Se on turvonnut, ja arvelen, että huomenna siinä on komea mustelma. Saa nähdä pääsenkö lähtemään Mentoniin sitruunafestareille.

Mimmu lähti alkuillasta kohti Helsinkiä ja taitaa istua tälläkin hetkellä koneessa. Toivottavasti matka kotiinpäin sujuu vähän jouheammin kuin tulomatka...

Mimmun minivisiitti

Mimmun minivisiitti uhkasi kutistua ministä superminiksi, kun Lufthansan koneesta löytyi tekninen vika, ja se lähti Helsinki-Vantaalta vasta monen tunnin odottelun jälkeen. Viivytyksestä seurasi tietenkin se, että myös Frankfurtissa aiottu vaihto meni persiilleen. Onneksi Nizza on Ranskan toiseksi suosituin turistikaupunki ja lentokenttänsäkin siis maan toiseksi vilkkain. Näin ollen myös Frankfurtista tulee tänne monta lentoa päivässä, joten haimme vieraan lopulta Kaisan kanssa torstaina Place de Gaullelta "vain" noin pari kolme tuntia aiottua myöhemmin. Joka tapauksessa torstai-iltaa ei siinä hurjasti ollut jäljellä, kävimme syömässä ja pitkähköllä Antibes-by-night-kävelykierroksella (tunnettu myös nimellä "näin eksytän vieraan") ja siinä se.


Perjantai oli vierailun ainoa kokonainen päivä, joten olin ajatellut, että silloin mennään sitten Nizzaan. Lämpötilaeroa Suomeen oli varmaankin lähemmäs 30 astetta, aurinko paistoi lämpimästi ja jopa mulla oli takki välillä liikaa. Reittinä oli perinteeksi muodostunut rautatieasemalta vanhaan kaupunkiin, sieltä Chateau-kukkulalle (uutta reittiä pitkin tosin) ja varioiden sama reitti takaisin. Kukkatorin kupeessa creppiä syödessämme näkyviin ilmaantui tällainen herra

Ukko osoittautuikin varsinaiseksi bisnesmieheksi: heti kun näki (melko kaukaa), että olin ottamassa kuvaa, se käänsi selkänsä ja näytti sitten rahakulhoa. Että ilmaiseksi tätä koirasirkusta ei suinkaan saanut kuvata, lahjoituksen suuruus sentään jäi omantunnon varaan. No täytyy kai sitä jokaisen työstään palkkansa saada... Toivon vaan, että koiratkin saavat palkkansa ja ennen kaikkea, että niillä on siedettävät työajat.

Chateau-kukkulan näkymiä on kehuttu ennenkin ja miksipä se siitä olisi muuttunut. Auringonottajia oli kyllä huomattavasti vähemmän kuin viime kerralla (joka taisi olla syyskuussa Maikun kanssa?), mutta olihan niitä nytkin ja oli siellä joku uimassakin. Helmikuussa!

Taisi olla ensimmäinen kerta, kun mulla on täällä vieras, joka ei halua shopata. Luultavasti shoppailu olisikin jäänyt kokonaan väliin, ellei Mimmu olisi paljastanut, että siihen oli kotona ikäänkuin hieman rohkaistu ja käsketty kuluttaa matkabudjetti viimeiseen senttiin. Hahaa, siitähän emäntä innostui (joskin vieras vähemmän) ja paluumatkalla poikettiin sitten muutamaan liikkeeseen. Junassa (joka oli mennen tullen tupaten täysi ties mistä syystä) oli kuin olikin sitten pari kassia ja nyssäkkää enemmän kuin tullessa...

Palasimme illaksi siis Antibesiin, Kaisa kun ei tällä kertaa päässyt Nizzaan ja odotti siis ulkoiluttajaa kotona. Illaksi syömään L'Espadoniin (miekkakala), se olikin sitten kolmas kerta sinä päivänä ulkona syömässä. Ei ihme että olo oli nukkumaan mennessä hivenen raskas.

Keisarin kanssa karnevaaleilla

Nyt on meneillään karnevaaliaika. Mentonissakin alkoivat sitruunajuhlat, jotka kestävät peräti 3 viikkoa. Sitruunaa näillä juhlilla kuluu 140 tonnia, josta ilmeisesti suuri osa on tuotettu Espanjasta. 3 viikkoa! 140 tonnia! En kuitenkaan lähtenyt tänään Mentoniin, vaikka sekin oli yhdessä vaiheessa suunnitelmana, vaan katsomaan Nizzan karnevaalikulkuetta Marin ja Tiffanyn kanssa. Myös Kaisa tuli tällä kertaa mukaan. Se olikin ensimmäinen kerta kun otin sen Nizzan reissulle. Menimme junalla, ja Kaisa sai oman matkalipun, jonka kulmassa luki "Chien". Hintaa keisarin edestakaiselle matkalle tuli 3,80 eur, kun lakeijansa sai pulittaa 7,40 eur.

Ilma oli tällä kertaa jokseenkin syvältä: tuulista, pilvistä ja hieman sateista. Samanlaista oli koko viikonlopun, mikä on ollut viime aikoina aika harvinaista. Toivottavasti ensi viikolla aurinko paistaa, kun Mimmu tulee kylään. Karnevaalikulkueen kärjessä saapui valtava karnevaalikuningas eli ihan selvästi presidentti Chirac. Äijä kuulemma nakataan mereen ja sytytetään tuleen viimeisenä karnevaalipäivänä.

Alla muutama muu kuva karnevaalikulkueesta:

Kuten tavallista, Keisari herätti huomiota. Paitsi että aika moni karnevaalia katsomaan tullut kävi taputtelemassa sen päälakea, myös muutama karnevaalikulkueeseen osallistuva tuli tekemään lähempää tuttavuutta. Tämä oli puujalkojensa kanssa niin pitkä, etten saanut kuvaan mahtumaan kuin helman, kun en koiran hihnastakaan voinut oikein irrottaa...

Tämä laskeutui sentään koiran tasolle, joten sain kuvaan muutakin jalat.

Tarkoitus oli karnevaalin jälkeen lähteä parin tunnin patikkareissulle, mutta se jäi sitten seuraavaan kertaan, kun sää oli niin surkea. Eipä silti, aika poikki oli koira kyllä pelkän karnevaalireissunkin jäljiltä, nukkui junan lattialla, eikä meinannut jaksaa nousta penkin alta, kun oli aika jäädä pois.

Mango

Ostin joku aika sitten mangon, siis hedelmän. Se oli melko iso, pyöreä, sävyltään vihreä ja aika kova. Arvelin, että se ehkä ei ole kypsä. Kotona asetin mangon hedelmäkoriin ja aloin odotella kypsymistä. Tästä on nyt varmaan ainakin viikko, ellei kaksi. Tänä aamuna tarkistin tilanteen ja totta tosiaan mango oli alkanut punehtua ja kuori jo hiukan ryppyyntyä, joten tein tästä sen johtopäätöksen, että hedelmä on kypsynyt ja valmis syötäväksi. Pirun vaikea sitä oli kuoria, varsinkin sitten, kun toinen puoli oli jo kuorittu ja piti pitää siitä kuoritusta, vähän liukkaasta osasta kiinni. Lopulta leikkasin siitä neljäsosan irti, paloittelin ja laitoin kiivin, banaanin, myslin ja maustamattoman jogurtin joukkoon. Maistuihan se, mangolta. Sisältä se oli edelleen vähän kova, ehkei siis sittenkään vielä täysin kypsä? Mistä näistä etelän hetelmistä voi tietää?!


Olen taas toteuttanut sisäistä teiniyttäni hankkimalla ihanan teinivermeen. Kävin ensin kuolaamassa sitä aikani Von Dutchin ikkunan takana, ja eilen sitten uskaltauduin sisään. Kannatti, koska huppari oli 50 prossan halvennuksessa, tosin sille jäi siltikin hintaa 59 eur. Mutta siinä on karvavuori! Se on ihana! Tällä kelpaa mennä Hansan alkoon ostamaan viiniä. "Olisko sulla näyttää papereita?"

Tein eilen tuon alla olevan testin, ja tulokseksi tuli tosiaan Lontoo, kuten myös Outi-serkulle, jonka blogista tuon nappasin, kuin myös sille, jonka blogista Outi sen nappasi, kuin myös sille, jonka blogista tämä henkilö x oli testin napannut. Olin siis aika vakuuttunut, että Outi on oikeassa ja tämä on Lontoon mainos, eikä mikään testi. Nyt on kuitenkin selvinnyt, että pikkuveli onkin Rooma. Näin ollen testissä ei ole vikaa, mä vain olen 13-tusinassa-ihminen. Originellit ihmiset saa vastaukseksi Rooma tai New York. Kokeilkaapa ja laittakaa tieto kommenttilootaan. Odotan mielenkiinnolla.

You Belong in London

A little old fashioned, and a little modern. A little traditional, and a little bit punk rock. A unique woman like you needs a city that offers everything. No wonder you and London will get along so well.

What City Do You Belong In?

Leipää, rakkautta ja suklaata

Antibes on siitä vitsikäs paikka, että täällä tuntuu tapahtuvan koko ajan jotakin, myös näin talvisaikaan, mutta varsinkin kesällä, kun potentiaalista (turisti)yleisiäkin on enemmän. Tänä viikonloppuna oli vuorossa

Olin jo sopinut Marin kanssa, että mennään katsastamaan standit maistiaisten toivossa, ja mukaan lähti lopulta myös Marin amerikkalainen kämppis Tiffany. Messualue ei ollut kovin suuri, mutta riitti varsin hyvin tyhjentämään lompakosta ylimääräiset rahat. Tarjolla oli kaikenlaista suklaasta, kuten esimerkiksi työkaluja...

juustoa joka lähtöön Ja joka standilta todellakin sai myös maistiasia. Nyt on sitten kaappi täynnä erilaisia motivaatiosuklaita ensi viikolle. Luulisi töiden sujuvan tuolla varastolla. Ensi viikolla alkavat sitten Nizzan karnevaalit, joille näillä näkymin lähtee myös Kaisa Pipuna, koska Mari ja Tiffany (alla) lupasivat majoittaa meidät molemmat uuteen kämppäänsä yöksi. Saan siis luultavasti vedettyä jälleen yhden kohdan yli to-do-listasta.

Elokuvissa jälleen

Koko viikkoon ei ole tapahtunut yhtikäs mitään raportoimisen arvoista, joten ei ole sitten runosuonikaan pulpunnut. Eilen lauantaina päätin lähteä jälleen Cannesiin elokuviin. Leffa oli valittu jo ennalta: Das Leben der Anderen. Enpä ole tainnut ennen käydäkään katsomassa saksankielistä elokuvaa ranskalaisilla teksteillä. Enkä muista olleeni vähään aikaan katsomassa elokuvaa, jonka loputtua suhteellisen vähäväkinen yleisö ryhtyy taputtamaan. Itse keskityin siinä vaiheessa kaivamaan nenäliinoja laukun pohjalta, jotta kehtaisin poistua kadulle. Ei siis komedia, vaan tarina 80-luvun alun Itä-Saksasta, Stasista ja vakoilusta, jonka tarkoituksena oli tietää kaikki kaikista. Pääosassa näytelmäkirjailija/runoilija Georg Dreymann ja näyttelijätyttöystävänsä, sekä Stasin agentti, jonka elämässä ei juuri muuta ole kuin Stasi ja laimean ruskeasti sisustettu kalsea asunto 70-luvun blokkitalossa. Hurjaa ajatella, että tuollaista se varmaankin oli, eikä niistä ajoista ole edes kovin kauan, parikymmentä vuotta. Alla pari linkkiä niille, joita kiinnostaa. Näköjään leffa on suomeksi Muiden elämä.

Das Leben der Anderen - saksaksi

Muiden elämä - suomeksi

Leffateatterin vieressä on se La Maison de Laura, josta mainitsin edellisessä postauksessa.

Fête du Mimosa

Biotissa tässä lähellä oli tänään Fête du Mimosa, jonkinlaiset Mimosajuhlat. Jo alkuviikosta olimme Marin kanssa sopineet, että käydään paikan päällä tarkistamassa, mistä on kyse. Aamulla sitten tuli Marilta viestiä, että flunssa on äitynyt pahaksi ja muuttokin venähtänyt, joten jättää mimosat väliin. No ei se mitään, päätin sitten turisteilla ihan yksin.

Puolen päivän jälkeen hyppäsin Antibesista bussiin, istuin bussin takaosaan ja unohduin kuuntelemaan musiikkia iPodista, joka ihme kyllä edelleen toimii. Noin puolivälissä matkaa bussi pysähtyi ja musiikin yli alkoi kuulua jokseenkin kovaäänistä keskustelua. Käännyin ympäri ja näin kuljettajan kopin vieressä vähän laitapuolen kulkijalta näyttävän hepun. Saattoi olla humalassa (mutta jos oli, ei ainakaan suomalaisen mittapuun mukaan kovin mainittavassa) tai muissa aineissa, mutta jokseenkin normaalilta se musta vaikutti. Kuljettaja (ei mikään paskemman näköinen mies, muuten) huusi miehelle kuitenkin suureen ääneen jotakin, jonka sisältö jäi hieman epäselväksi. Veikkaisin, ettei mies ollut maksanut lippua, eikä nyt suostunut poistumaan bussista. No saattuuhan sellaista. Kuljettaja huutaa, mies pysyy rauhallisena. Yllättäen bussin takaosan naisten keskuudessa alkaa kuitenkin keittää yli. Melkoiseen tällinkiin itsensä tuunannut kuuttakymppiä lähentyvä nainen keräsi ensin kierroksia paikallaan huutamalla suureen ääneen "Merde!" ja "C'est pas vrai!" ynnä kaikenlaista muuta, mitä en ymmärtänyt. Kun tämä ei tuottanut tulosta, tuunattu rouva sinkosi bussin etuosaan huutamaan miehelle lähietäisyydeltä. Ja takapenkin rauhallisen oloinen rouva säesti paikaltaan huutamalla myöskin "Merde!" ja "Tässäkö me nyt seistään koko päivä" ja sitä rataa. Mies ei poistunut, kuljettaja soitti jonnekin ja kohta lähdettiin taas liikkeelle. Biotissa matkustajat (maksaneet sellaiset) poistuivat, mutta mies jäi bussin kyytiin. En tiedä minne kuljettaja häirikön lopulta vei.

Arvelin alkuun, että tuunatulla rouvalla ja takapenkin aggressiivisella naisella varmaankin oli kiire jonnekin. Itse kun olin vaan menossa katsomaan mimosalla koristettua Biotia ja karnevaalikulkuetta, ei varsinaisesti pieni viivästys niin häirinnyt. Vaan eikö mitä. Samalla asialla olivat muijat. Ja samalla bussilla saman laittoman hyvännäköisen kuljettajan kyydissä myös palasivat takaisin Antibesiin. Tosiaankin löytyy temperamenttia täkäläisistä.

Biot oli koristeltu hienoksi. Kaivoin kameran esiin heti bussista päästyäni ja tyrmistys oli suuri, kun totesin, että akku oli tyhjä. Latasin sen vasta täyteen, mutta olin varmaan jättänyt jonkun nappulan päälle. Otti pattiin raskaamman kanssa, mutta minkäs teet. Ei tule kuvia tähän postaukseen.

Aiemmin tällä viikolla olin Marin kanssa Cap 3000:ssa, joka on ostoskeskus. Bussimatka Capiin kestää k a u a n, vaikkei se ole kaukanakaan, itse asiassa ihan lentokentän vieressä. Bussissa istuessa ei juuri ole muuta tekemistä kuin silmäillä maisemia, tässä tapauksessa lähinnä kaupunkimaisemaa ja erilaisia bussireitin varrelle osuneita liikkeitä. Joskus olen Suomessa ihmetellyt hinkua antaa yritykselle nimi noudattamalla kaavaa perustajan/omistajan etunimi + toimialaan viittaava sana. Kuten Matti-Ovi (Laitilassa). Olen Matti ja valmistan ovia, selvä se. Hius-Maarit. Olen Maarit, kampaaja. Pekka-Kaivuu. Olen Pekka ja kaivualalla (oikeasti se on kaivu, eikä kaivuu, näin Mirja Parvinen kääntiksellä opetti. Ja Mirja ei koskaan ollut väärässä). Täällä ei harrasteta tämän tyyppisiä nimiä, mutta yksi yleinen on "Maison de jotakin". Cannesissa on Maison de Laura, joka myy kaikenlaista pikkurihkamaa. Cap 3-tonniseen matkatessani silmiin osui seuraavanlainen kyltti, teksti isoilla kapitaalikirjaimilla:

MAISON DE PERSE

Näkyi olevan mattokauppa. Jotenkin hyppäsi silmiin, vaikka perse tässä yhteydessä taitaakin viitata persialaisiin, eikä niinkään ihmisen anatomiaan. Joskus käännöstoimistossa töissä ollessa tuli niitäkin toimeksiantoja, joissa yrityksen tai tuotteen nimiehdotusta haluttiin testata joissakin tietyissä maissa sen varmistamiseksi, ettei nimi herätä negatiivisia konnotaatiota. Tämä ei ehkä olisi mennyt Suomen osalta läpi.