Jösses mikä mies

Sekin päivä on nyt nähty, että Porno-Yrjön (paremmin tunnettu nimellä George Clooney) paikka maailman pornoimpien miesten listaykkösenä on uhattuna. Kävin eilen katsomassa elokuvan Vicky Cristina Barcelona ja jonkinlaisena lievänä ilmauksena voisi sanoa, että Javier Bardemin charmi puri. On se purrut ennenkin, esim. elokuvissa Meri sisälläni ja Lihan värinä, mutta ei tässä määrin. Jotain miehen näyttelijänkyvyistä ehkä kertoo se, että Coenin veljesten leffassa No country for old men (jonka suomenkielinen nimi ei suostu tallentumaan mun muistiini, enkä jaksa tarkistaa) hahmo oli niin vastenmielinen, että Bardemkin onnistui olemaan lähes epäviehättävä. Vicky Cristina Barcelonassa Bardem puhuu myös espanjaa, mikä aiheutti lisäväristyksiä. Oi oi oi, mikä mies!


Alla kuva niille, jotka eivät tiedä, mistä on kyse. Huomautan, että pysäytetty kuva ilman ääntä ei tee oikeutta Javierille, kuten ei Georgellekaan.

Vicky Cristina Barcelona on Woody Allenin ohjaama (ja käsikirjoittama). Olen huomannut, että jokseenkin kaikilla tuntemillani ihmisillä ikään katsomatta on Woody Allen -ennakkoluulo, joka perustuu (hassua kyllä) nimenomaan niihin filmeihin, joista Woody on alkujaan tullut kuuluisaksi. Eli niihin, joissa se itse esittää pääosaa, joissa puhutaan paljon ja tapahtuu vähän. Tai jollei niihin, niin sitten miehen ulkoiseen olemukseen ja maineeseen (pieni, ruipelo punatukkainen mies, jolla on rumat silmälasit ja joka vokotteli ex-naisystävänsä monta kymmentä vuotta nuoremman adoptiotyttären ja meni sen kanssa vielä naimisiinkin - 10 vuotta sitten). Ei kannata tuomita Vicky Cristinaa ainakaan aiemman tuotannon perusteella, se ei muistuta Manhattania, Annie Hallia tai muutakaan Woody-klassikoa oikeastaan juuri missään muussa mielessä paitsi siinä, että alku- ja lopputekstit on toteutettu woodymaiseen tyyliin yksinkertaisesti korostamatta ketään näyttelijöistä yli muiden. Woodya itseään ei filmissä näy. Vaikka ukko on nyt jo yli 70 v, kumman uskottavasti kirjoittaa itseään yli puolta nuorempien elämästä. Myös edellinen ohjaustyö Match Point (tai ainakin edellinen, jonka olen itse nähnyt) oli loistava. Sen kävin katsomassa yksin, koska en saanut ketään lähtemään mukaan juuri tuon woody-ennakkoluulon takia (tai sitten käyttivät sitä tekosyynä...). Vahingosta viisastuneena yritin tällä kertaa ensin pitää ohjaajan nimen salassa. Ei onnistunut, mutta onnekseni yksi rohkea lähti silti kaveriksi, eikä kuulemma pettynyt.

Alla pätkä Ralf Königin sarjakuvasta, jolla voi samalla harjoittaa saksan taitoaan. Taustainfona sen verran, että henkilöt ovat 10 vuotta yhdessä elänyt homopariskunta Konrad (kulturelli pianonopettaja) ja Paul (äijien äijä). Ovat videovuokraamossa valitsemassa filmiä, eivätkä näkemykset oikein kohtaa. Paul haluaa toimintaa ja Konrad jotakin "mit Anspruch", vähän haasteellisempaa.

Torttulevyistä keittiön oveen

Koira käyttää hävyttömästi hyödykseen sitä, että mamma on toipilas eikä näin ollen yhtä huomiokykyinen, nopea tai ketterä kuin tavallisesti. Toissapäivänä se piru hiipi keittiöön ja sipaisi huiviinsa koko paketillisen sulamassa olleita torttutaikinalevyjä ennen kuin sain kammettua itseni asunnon itäsiivessä sijaitsevasta makuuhuoneesta länsisiiven keittiöön. Seuraavana päivänä koiran ruokahalu oli ennallaan, mutta toisesta päästä ei tullut mitään ulos. Ummetusta siis. Mietin jo, että jollei tänään ala tapahtua, soitan PetVetiin ja kysyn, millä torttulevyt saisi putkahtamaan ulos. Näin mielessäni suolistossa turvonneen voitaikinan, joka ei liiku ees eikä taas ja jonka seurauksena koira on kohta leikkauspöydällä, ja kuten kunnon kauhukuvaan kuuluu, se tietenkin olisi kuollut sinne veitsen alle. Mikäpä olisi tuolle koiralle luonteenomaisempi tapa kuolla kuin ylensyönti, mutta mieluummin en ihan vielä luopuisi siitä. Torttukatastrofista huolimatta. Ei tarvitse kuitenkaan vaivata eläinlääkäreitä tällä kertaa - suoli toimii taas.


Torttulevyt voi nähdä oljenkortena, joka katkaisi kamelin selän. Kunhan tästä tervehdyn ja kykenen taas muuhunkin kuin köpöttämään mummotahtia makkarin, vessan ja keittiön väliä, käyn Bauhausissa kysymässä, mitä kustantaisi keittiön ovi. Sellainen, jossa on lasiruudut, umpiovea en siihen halua. Koiran vesi- ja ruokakupit siirtyvät tuohon työhuoneen ovenpieleen, siinä on juuri sopivan kokoinen paikkakin. Arvelen, että koira ei tule sulattamaan tätä itsevaltaista ovipäätöstä. Näen jo sieluni silmin, miten se seisoo oven takana nenä kiinni niissä lasiruuduissa ja huomauttaa äänimerkeillä, että sisään pitäisi päästä.

Parvekelasit on nyt sitten asennettu. Jos vain olisi voimaa ja energiaa, voisin vaikka vähän laittaa tuota parveketta. Jonkun jouluvalonkin sinne voisi asentaa, kun on niin pimeää. Olen perinteisesti melko (okei, erittäin) anti-jouluihminen, mutta tänä jouluna on ollut havaittavissa hienoista muutosta: olen ostanut joulukalenterin (Dumle) ja harkinnut joulutähtien ostamista keittiön ja olohuoneen ikkunoihin. Jos hankin tähdet, joulukoristeiden kokonaismäärä kolminkertaistuu, koska ennestään tässä talossa ei ole kuin yksi joulupallo ja sekin keittiön kaapissa. Kyseinen pallo on ostettu joulukorttia varten vuosia vuosia sitten. Joulukortin mallina oli sinä vuonna -ja tämä tulee yllätyksenä- pilkullinen koira.


Tämänvuotisen joulukortin malli tulee arvatenkin yhtäläisenä yllätyksenä kaikille vastaanottajille. Mitä sitä hyvää vaihtamaan... Aion postittaa kortit ilman kuorta, joten jos joku vastaanottaa pelkän punaisen pahvin, jossa ei ole kuin vastaanottajan osoitetiedot ja postimerkki, se on sitten meikäläisen kortti, josta on valokuvatarroilla kiinnitetty kuvaosa jäänyt matkan varrelle. Luotan kuitenkin Suomen postilaitokseen ja toivon, että tulevat kaikki kunnialla perille. Reklamaatiot saa laittaa kommenttilootan kautta.