Bänks!

Joskus on vain pakko luovuttaa, kun homma ei suju. Yhteistä säveltä ei löydy, vaikka miten yrittäisi. Kun joka kerran, kun päästää toivon pilkahduksen esiin, saa kuitenkin lopulta pettyä. Pian huomaa lähtevänsä mieluummin yksin reissuun sen sijaan, että roikottaisi mukana kumppania, jonka kanssa kommunikaatio ei vaan pelaa. Kun on vuoden turhaan yrittänyt, huomaa jo pikku hiljaa luovuttavansa. Silloin on paras erota, lähteä kukin omaan suuntaansa, yrittää jotakin uutta. On aika tehdä bänksit. Tähän johtopäätökseen tulin ennen juhannusta. Niinpä päätin antaa vuosi sitten hankitun Fuji FinePix -kameran mennä, kokeilla onneaan uuden omistajan hoivissa. Vika ei välttämättä ollut FinePixissä, ehkä en vain osannut käyttää sitä. Vehkeessä varmaankin on potentiaalia, en vaan saanut sitä siitä ulos. FinePixin kuvanlaatu ja kuvausominaisuudet eivät miellyttäneet, ja kun se lisäksi vielä on aika rohjake, ei sitä tullut raahattua mukanakaan. Niinpä huomasin, että olin käytännössä lakannut kuvaamasta, enkä tosiaan siksi, ettei olisi kuvaus kiinnostanut. Oli siis aika siirtyä eteenpäin.

Päätös muhi mielessä jonkun aikaa. Arvelutti, miten sitä tällä kertaa osaisi valita oikein. Lopulliseksi niitiksi muodostui se, että kuulin tuttavan vaihtaneen työpaikkaa - Rajala Cameraan. Voiko sopivammin sattua. Edelleenkin olen sitä mieltä, että kameraa pitäisi saada testata ennen kuin tekee ostopäätöksen. Koska se kuitenkaan ei ole mahdollista, päätin luottaa Jarin ammattitaitoon. Kolmesta suositellusta mallista päädyin lopulta Nikon P5100 -kameraan. Valinta oli sikäli ehkä viisas, että käännän Nikonin käyttöoppaita säännöllisesti, joten joudun lukemaan niitä ihan työn puolesta. Ja toisin päin: kääntäessä on kieltämättä suureksi eduksi, että voi räpeltää konkreettista kameraa ja testata toimintoja itse. Tällainen se siis on:

Nikon P5100

Uutuuden huumassa menin ja ilmoittauduin myös Nikon School -kuvauskurssille, joka kestää 2 tuntia ja on ilmainen uuden kameran hankkijalle. Ikävä kyllä kurssi on vasta lokakuun 1. päivä, joten vähän tässä saa vielä odotella.


Jo parin edellisen postauksen kuvat on otettu uudella kameralla. Koska yksi Nikonin manuaali sattuu juuri nyt olemaan työn alla, olen löytänyt kaikenlaista uutta kivaa kamerasta melkein päivittäin. Esimerkiksi Monikuva 16 -toiminnon, joka ottaa 16 kuvaa sarjassa ja liittää ne yhdeksi kuvaksi. Esimerkkikuvan kohde ei sikäli ole optimaalinen, että ei juurikaan liikkunut mihinkään, eikä tehnyt mitään mielenkiintoista, mutta muutakaan en siihen hätään löytänyt...



Fuji FinePix siirtyy seuraavaksi pikkuveljen hoiviin testattavaksi. Toivottavasti kemiat kolahtavat paremmin yksiin, jää nähtäväksi.

Synkkä päivä, surullinen uutinen

Kohtuullisen synkkä alku päivälle. Vettä tulee kuin Esterin takalistosta, pilvipeite näyttää niin paksulta ja raskaalta, että lepää varmaan näiden Välppätien pilvenpiirtäjien kattojen päällä. Mieluiten olisin jäänyt sänkyyn lukemaan eilen aloitettua kirjaa, mutta valitettavasti toinen toistaan kiehtovammat käännöstyöt odottivat tekijäänsä, joten pakko oli nousta.

Kun sain koneen auki, odottamassa oli surullinen viesti. Ei mikään henkilökohtainen suruviesti, mutta joskus vieraan ihmisen kohtalokin jää kalvamaan mieltä. Reilu vuosi sitten kävin Barcelonassa jazz-konsertissa kuuntelemassa Esbjörn Svensson Trioa. Tästä oli postauskin viime vuoden maaliskuussa

Gaudia ja ruotsalaista jazzia

Nyt sitten tuo trion johtohahmo, jota näköjään tuossa postauksessakin hillitysti hehkutan, on mennyt ja kuollut 44 vuoden iässä. Voi surkeutta. Vuodeosastot ovat väärällään mummoja, jotka ruinaavat hoitajilta "pilleriä, jolla pääsis täältä pois" (suora lainaus mummolta, joka makasi mun kanssa samalla osastolla Jorvissa taannoin) ja sitten toisaalla kuolee 44-vuotias mies, joka elää (oletettavasti) elämänsä parhaita aikoja. Vaan ei kai kukaan ole väittänytkään, että elämä olisi jotenkin oikeudenmukaista tai reilua.


On kai tunnettu tosiasia, että kuolleiden taiteilijoiden töiden hinnat kohoavat kummasti kuoleman jälkeen, luultavasti sitä enemmän ja sitä nopeammin mitä yllättävämpi tai traagisempi kuolema on ollut. Sama pätee kaiketi myös musiikkiin ja levymyyntiin (vrt. Aki Sirkesalo), ainakin huomasin itse surffailevani netissä etsimässä ETS:n levyjen hintoja. Konsertin jälkeen levyn ostaminen oli pitkään mielessä, mutta sitten unohtui...

Esbjörn Svensson kuvassa keskellä.

Erään eteisen tarina

Jos joku ehti ajatella, että kämpän remontti olisi saatettu päätökseen, voin kertoa, että ei TOD. Homma on hidasta, vaatii hermoja ja pitkää pinnaa, koska olen todennut, että kykenen itse vain murto-osaan tarvittavista toimenpiteistä. Joko siksi, että ei ole välineitä tai siksi, etten vaan osaa. Kädetön mikä kädetön. No joka tapauksessa eteinen on nyt kokenut muodonmuutoksen ja alkaa olla jokseenkin valmis.

Alkutilanne näkyy alla [onko täällä todellakin näyttänyt tuolta...]. Ihan ensimmäiseksi heivasin pihalle yläkaappien ovet ja ostin hyllyille Kodin Anttilasta rottinkikorit. Seuraavassa vaiheessa, josta ei taida olla kuvaa, irrotin hattuhyllyn ja ostin Elfa-tornin ja vaatetangon tuohon rottinkikorien alle.

Sitten kävin ostamassa Elfa-liukuovet ja nyt, kaksi kuukautta tuon ostotapahtuman jälkeen, ovet todellakin ovat paikallaan (hallelujaa).

Ja tältä ne näyttävät kiinni ollessaan:

Koko prosessiin on mennyt varmaankin 4 kuukautta, mutta hiljaa hyvä tulee...

101 dalmatialaista

Suomen Turussa järjestettiin tänä vuonna dalmatiankoirien erikoisnäyttely, johon oli osuvasti ilmoittautunut 101 dalmatialaista. Alun perin näyttelyn piti olla Paimiossa tai Piikkiössä tai muussa vastaavassa autottoman ihmisen paratiisissa, mutta olivat onnekseni sössineet homman ja se olikin siirretty Turkuun, vieläpä aivan tuohon tien toiselle puolelle Kuralan Kylämäkeen.

Sijainti oli kätevä jo siinäkin mielessä, että Kaisan kasvattaja Marita oli saapunut paikalle Oulusta asti ja varannut yöpaikan Välppätien penthouse-asunnosta itselleen ja kahdelle komealle pojalle (tässä yhteydessä lienee selvää, että pojat olivat nelijalkaisia ja pilkullisia). Niinpä mekin Kaisan kanssa vietimme näyttelypaikalla useamman tunnin. Kaisa tarkkaili tilannetta puun alla.

Minä seurasin lähinnä kehien tapahtumia, vaikken niistä mitään tajunnutkaan, ja kärväytin siinä sivussa sekä naaman (aurinkolasien ansiosta näytän nyt pandalta) että rintamuksen niiltä osin, mitä t-paita jätti paljaaksi. Maritan Bono valittiin koko näyttelyn parhaaksi Suomessa kasvatetuksi koiraksi, eikä Iivarillakaan huonosti mennyt. Itse voitin arpajaisista säilytyslaatikon Kaisan ruuille, joten kohtuullisen onnistunut näyttelypäivä kaikin puolin.

Kaisa ei ole erityisen vieraanvaraista sorttia. Se vierailee kyllä mielellään muiden luona ja on siellä kuin kotonaan (lue: varastaa ruokaa siinä kuin kotonakin), mutta se ei tavallisesti näe mitään syytä päästää kavereita meille. Tai jos kavereiden on aivan pakko tulla sisään, niin ainakaan niiden ei sitten parane koskea mihinkään. Eikä mennä lähellekään mitään, minkä voi luokitella ruuaksi. Niinpä se ei erityisesti ihastunut huomatessaan, että poikia oli tulossa meille kaksin kappalein, mutta käyttäytyi ihmeen sallivasti sen jälkeen, kun oli ottanut pojilta luulot pois.

Tilanne keittiössä.

Sulassa sovussa ("Eikö noi vois jo lähteä?!").

Pienen asettelun jälkeen Kaisa ja Bono saatiin myös yhteispotrettiin, vaikka Bonoa vielä tässäkin vaiheessa hieman arveluttaa olla näin lähellä tuota kipakkaa tyttöä, kuten korvien asennostakin näkyy ("Saisinko mä mennä jo...?").

Punanaamat parvekkeella

Kaikkea sitä ihminen alkaa askarrella kun pitäisi tehdä töitä