Videon vuokrauksesta ja mopoautoista

Ajattelin viettää jälleen kerran mielenkiintoisen ja menevän perjantai-illan ja hakea videovuokraamosta leffan iltani iloksi. Eihän se tietenkään niin helposti käynyt sekään: olisi pitänyt olla henkkarit (tottakai, passi oli laukussa siltä varalta, ettei meikäläinen henkilökortti herätä luottamusta) ja lisäksi sähkölasku tai muu dokumentti, joka todistaa, että asun täällä. Myös ranskalainen luottokortti olisi kelvannut. No ei ollut sähkölaskua, vuokrasopimusta, eikä ranskalaista luottokorttiakaan, eikä siis lopulta myöskään videota kädessä liikkeestä poistuessani. Päädyin tuijottamaan tuhat vuotta vanhaa Melrose Placen jaksoa, jossa tukat ja vaatteet oli niin 80-lukua, että. Pakko kyllä hankkia tarvittavat dokumentit, jotta selviän synkistä syysilloista.

Mihin tämä maailma on menossa. Kuulin perjantaina, että on olemassa mopoautoja. Näyttävät ihan autoilta

mutta niitä voi ajaa kuka tahansa yli 15-vuotias, jolla on satsata 100 euroa mopokorttiin (ja reilu 10 000 euroa itse mopoautoon). Vehje kulkee maksimissaan 45 km/h, kuluttaa tunnissa 1-1,5 litraa dieseliä, siitä maksetaan mopon verot, eikä edes dieselveroa, eli käyttökustannukset ovat olemattomat. Siis hallelujaa: onkohan tätä ajateltu ihan loppuun asti. Sinne vaan liikenteen sekaan kaikki 15-vuotiaat, joilla ei ole sen enempää elämän- kuin kuolemanpelkoakaan, järjestä puhumattakaan. Jos mopokortti kustantaa 100 euroa, sen hankkiminen ei voi sisältää kovin perusteellista liikenneopastusta. En ihan ymmärrä, mikä ero kaupunkiajossa on mopoautolla ja tavallisella, siis noin liikenteen vaarantamisen kannalta. Voisinhan tuollaisen hankkia minäkin, ja pärryytellä Kaisa etupenkillä Ruissaloon ulkoilemaan. Itsesuojeluvaisto kyllä sanoo, että parempi pysytellä julkisissa liikennevälineissä, vaikka ajatus sinänsä onkin aika kiehtova.

Käytiin tänään Kaisan kanssa Juan-les-Pinsissä jätskillä. Toinen söi Banana Splitin ja toinen sen mukana tulleen keksin. Paluumatkalla löysin tulevan kotini:

Muutan heti kun lottovoitto napsahtaa kohdalle.

après après

Ranskalaisilla on tunnetusti tiukka kielilaki: omaa kieltä tulee suosia, ja jos on ihan pakko käyttää jotain lainasanaa, niin ainakin sen ranskannos on löydyttävä dokumentin alalaidasta pienenpienellä präntillä. Ehkä siksi tuntuu hassulta, että ranskassa käytetään englanninkielistä lainasanaa niinkin tavallisista asioista kuin week-end ja shampoo (mahtaako tuokaan olla alunperin englannin sana ollenkaan). Tai shampoo ei ole shampoo, vaan shampooing. Joka tapauksessa riittävän lähellä, jotta kielitaidotonkin ymmärtää. Alkuun ihmettelin, miten kaupan hyllyssä ei ollut mitään muuta kuin shampoota, ei pullon pulloa hoitoainetta. Jonkin aikaa meni, ennen kuin tajusin, että hoitoaine on tietenkin Après-Shampooing (shamponoinnin jälkeen). Kuinka loogista ja mitä sitä suotta keksimään oikeaa sanaa: kiusa se on pienikin kiusa kielipuolelle turistille. Tästä oivalluksesta huolimatta menin viime viikolla Schleckerissä taas helppoon. Onko ihan pakko laittaa se après myös shampoo-pulloon? Ei tarvittu kuin Shampooing Après-Soleil, niin johan menin ja ostin shampoota hoitoaineena, vaikka kyseessä tottakai oli auringonoton jälkeen käytettävä shampoo. No nyt on sitten shampoota pullotolkulla, mutta mitä siitä.

[kuin kaksi marjaa]

Katsoin eilen sitten sen Greyn anatomian. Voi miksi sen täytyy alkaa klo 22.35 ja miksi kummassa on pakko näyttää kaksi jaksoa putkeen, niin että voit joko a) tippua kärryiltä (tosin en varsinaisesti ole kärryillä ollutkaan) b) valvoa yhteen ja olla väsynyt tiistaiaamuna? Ainakin siitä ymmärsi jotain, mikä on enemmän kuin voin sanoa CSI:stä, josta en ymmärtänyt yhtään mitään. Poliisisarjassa se on hiukan häiritsevää. Lopussa vaan sitten ihmettelet, että jaa mitä tapahtui ja kuka sen teki ja miksi. Tosin Greyn anatomiassakin joku kuoli, enkä tiedä miksi. Mutta sen ymmärsin, että Meredith vietti yön sen reppanan Georgen kanssa. Hah, tuliko juonipaljastus?!

Greyn anatomiaa

Katsoin juuri läppäriltä Greyn anatomian ensimmäisen jakson, jonka Maikku toi DVD:llä mukanaan Suomesta (miten railakas lauantai-ilta). Sarja tulee täällä maanantaisin, joten voisin nyt yrittää aloittaa sen seuraamista, kun kerran tiedän jo mistä on kyse. Siitä kun olen viimeksi avannut tuon olohuoneessa olevan minirasian on monta kuukautta. Sieltä ei kesällä tullut mitään järkevää, enkä tiedä tuleeko vielä nytkään. Ja mitään 50-luvun kuluneita länkkäreitä en jaksa ranskaksi katsoa. Ainakin on oltava jotain silmäniloa, jollei kerran juonesta ymmärrä mitään.

Televisiota ei oikeastaan ole tullut ikävä, sen olemassaolon jotenkin on unohtanut. Mutta nyt kun katsoi tuon yhden ohjelman (jossa oli vielä se luksuspuoli, että siitä peräti ymmärsi jotain), niin oli se kyllä yhdenlainen nautinto. Etenkin kun kaksi viime päivää on mennyt tiukasti töitä tehden: kun Maikku lähti, pamahti sisään toimeksinanto, johon olin jo aikaisemmin lupautunut. En vaan lupautuessani tiennyt, että se onkin sitten melko iso ja aikataulu melkoisen kiireinen. Tarkoittaa suomeksi sitä, etten tee mitään muuta kuin töitätöitätöitä ensi viikon maanantaihin asti. Andrea, joka herää jostain syystä aina kukonlaulun aikaan, vaikka palkattomalla vapaalla onkin, on tullut parina aamuna mun ja Kaisan kanssa aamulenkille, mistä on ollut se kiistaton etu, että pääsen oikeasti sängystä ylös silloin kun kello soi, enkä vasta tuntia myöhemmin, kuten tavallista.

Maikun kanssa viimeinen lomapäivä vietettiin Antibesissa, mitä nyt poikettiin turistijunalla Juan-les-Pinsiin olusille. Shoppailukierre jatkui: takki on nyt hankittu, samoin saappaat ja toisetkin saappaat on kiikarissa. Maikkukin sai hankittua tuliaissaippuat ja muut viemiset. Reissun viimeinen kuva onkin sitten satamasta itselaukaisimella. Ehkä arvaa, kumpi on juossut kameralta kuvaan?

Oi, Eze!

Tänään sitten Ezeen, jossa en ollut minäkään ennen ollut. Itse asiassa Maikku alunperin halusi Saint-Paul-du-Venceen, mutta puhuin vieraan ympäri ja otimme siis junan Eze-sur-Meriin. Juna-asemalta (joka oli meren rannalla) piti vielä ottaa bussi, joka kuljetti turistit 427 metrin korkeudella sijaitsevaan kylään. Mikä ihme on saanut ihmiset 1300-luvulla rakentamaan linnan näin järkyttävän hankalaan paikkaan?! Siinä on monta orjaa menettänyt selkänsä tai henkensä, kun on raahannut kiviä rinnettä ylös. Oi voi sentään, sievä oli kylä. Kapeita kujia, pieniä putiikkeja ja ihan ylhäällä jardin exotique, puutarha, jossa oli kaikenlaista eksoottista kasvia. Kuten kaktuksia joka lähtöön. Ja toki huima näköala myös.

Siellä sitten samoiltiin kapeilla kujasilla (huom. Lauralla uudet housut ja paita)....

...ja patsasteltiin vehreän kasvillisuuden rinnalla (huom. Maikulla uusi laukku)...

Alas olisi päässyt myös Nietzschen mukaan nimettyä kujaa pitkin (arvioitu laskeutumisaika 45 min), mutta en saanut Maikkua houkuteltua. Seuraava vieras joutuu tästä varmaankin kärsimään. Maastoulkoilua on ikävä, koiralla tai ilman. Junaa odotellassa olikin sitten aikaa tehdä ranskanläksyt. Viime tunnilla Caroline opetti vihdoin passé composén, joten kohtapuoleen voin yrittää alkaa puhua menneistä asioista menneessä aikamuodossa, mistä on kieltämättä kyllä apua.

p.s. takki on varattu. Haen sen huomenna.

Serious shopping in Nice

Kyllä turisteilu on väsyttävää. Viimeisillä voimilla tässä raapustellaan jotakin tekstiä kuvien oheen. Tänään oli siis vuorossa Nizza, painopiste shoppailussa. Ensin pyörimistä shoppailualueen tuntumassa, josta -kuten aina- turistiopas teki hankintoja ja turisti itse piti MasterCardin tiukasti lompakossaan. Sitten kaarros Promenade d'Anglaisille, josta lounaalle ja lounaan voimalla Chateau-kukkulalle. Tosin ei portaita pitkin tällä kertaa, vaan hissillä, josta sai maksaa 80 senttiä per nokka. Maisemat ylhäältä ovat varsin hienot, kuten on aiemminkin todettu.

Paluumatkalla myös Maikku sai hankittua ensimmäisen ostoksensa, ruskean nahkalaukun, joka saattaa vilahtaa huomisissa kuvissa, kuten myös muutama meikäläisenkin pikku hankinta. Illalla Antibesissa poikettiin vielä viinillä Andrean ja Simonetan kanssa ja palattiin uupuneina tukikohtaan iltapalalle, joka kyllä isoksi osaksi meni vääriin suihin. Kaikki vartioimatta jätetty ruoka on tässä taloudessa vapaata riistaa. Niinpä kokonainen tänään ostettu Beaufort-juusto ja siitä tehty voileipä katosivat keittiössä parempiin suihin sillä aikaa, kun Maikku kipitti yläkertaan kuulemaan, mitä kaverinsa Leena oli kirjoittanut kommentiksi eiliseen blogikirjoitukseen. Kaisa Pipuna kiittää, juusto oli hyvää, eikä leivässäkään valittamista.

Paluu Grasseen

Kesän vierailukauden päätöksenä ja huipentumana kylään saapui eilen illalla (kummi)täti Maikku. Olen ilmeisesti turtunut näihin eteläisiin lämpötiloihin: Maikun mielestä täällä on edelleen helle. Minä kun sen sijaan olen jo siirtynyt farkut+neule-vuodenaikaan ja pakannut flipflopit ja muut kesäisimmät hepenet jonnekin kaapin perukoille.

Tänään ohjelmassa siis Paluu Grasseen. Kuten uskolliset lukijat toki varmasti muistavat (no Hanna ja Riku ainakin, kun olivat mukana), kävin viimeksi Grassessa kesäkuussa, jolloin vierailimme Molinardin hajuvesitehtaassa. Tällä kertaa vuorossa oli Fragonardin hajuvesipaja. Ensi kertaa varten jäi vielä Galimard. Miksi niiden kaikkien nimi päättyy -ard? Sattumaako?

Fragonard oli vähän pettymys, sekä museon puoli että putiikki. Molinard oli kyllä ehdottomasti parempi. Yhtään saippuaa, pulloa tai purtiloa ei lähtenyt mukaan kummallekaan. Fragonardin jälkeen lähdimme kiertämään vanhaa kaupunkia turistikarttaan merkittyä kävelyreittiä pitkin. Kartasta huolimatta harhauduimme kaupungin etniseen nurkkaukseen, jonka taloista osa oli melko revityssä kunnossa, kaduilla näytti olevan VAIN miehiä ja kauppojen nimet olivat tyyppiä Ahmed's boucherie. Ihan kuin olisi eksynyt pikku-Bagdadiin (tosin ilman hampaisiin asti aseistautuneita jenkkisotilaita).

Sekä Maikun (24.8) että Kaisan (8.5) syntymäpäivän kunniaksi on täällä nimetty juhlasaleja, aukioita ja katuja. Elokuun 24. päivän aukio löytyy myös Grassesta - kyseiseltä aukiolta on alla oleva kuva.

Ja tässä vielä kaupunkikuvaa ja luontevasti lyhtypylvään vieressä patsasteleva turistiopas.

Tuiverrus jatkuu

Kuten yläpuolelta näkyy, tuiverrus ja sade vain jatkuvat. Huonoa säätä ei olekaan, on vain huonoja ulkoiluvermeitä. Sain tarpeekseni vettyneistä tennareista ja marssin InterSportiin hakemaan vaelluskengät. Valikoima ei ollut suurensuuri, mutta koska epätoivon aste oli korkea, nappasin mukaan McKinleyt 49,95 eur. Ihan ok popot, tosin nätimpiäkin olen nähnyt. Saavat kelvata. Uudet popot otettiin heti käyttöön ja lähdimme Kaisan kanssa parituntiselle lenkille rantaa pitkin Nizzan suuntaan. Koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa (enkä jaksa kirjoittaa tämän enempää...), niin alla muutama otos. Vettä taisi lentää kameran linssiinkin, koska suurin osa kuvista oli kuin pehmytsuotimen läpi kuvattuja.

Sadetta ja tuulta

Jos oli viikonloppuna ja vielä maanantainakin vähän tällainen fiilis

niin nyt alkaa helpottaa. Kahdesta Asuksen mukana tuhoutuneesta työstä toisen sain palautettua maanantaina aikataulun mukaisesti ja toisesta löytyi sittenkin backup-kopio, tosin ei niin tuore kopio, ettenkö jotakin joudu kääntämään uudelleen, mutta en kuitenkaan niin tolkutonta määrää kuin olin kuvitellut. Kunhan hermot ovat täysin palautuneet ennalleen, alan pikkuhiljaa syöttää Asukseen ohjelmia. Nyt se on ihan vastasyntyneen tilassa, sisällä on XP eikä yhtään mitään muuta.

Tänään on ollut harvinaisen syksyinen ilma, tuulta ja sadetta kuin Turussa konsanaan. Tuli kotoinen olo, ja lähdinkin Kaisan kanssa tavallista pidemmälle päivälenkille Juan-les-Pinsiin. Omituista masokismia lähteä kunnon reippailulenkille juuri silloin, kun ilma on kamalampi kuin moneen kuukauteen. Jotenkin siinä on survivor-henkeä, kun tarpoo pitkin maastoja -tai katuja- tennarit litimärkänä, tukka vettä valuen, silmälasit huurussa ja vesipisaroissa. Kesä todellakin taitaa olla ohi (no lämpöä on kyllä edelleen yli 20 joka päivä). Jotenkin se meni aika äkkiä taas kerran.

Kaupoistakin alkavat flipflopit ja napatopit pikkuhiljaa hävitä, ja tilalle tulla paksumpaa vaatekertaa. En ole vieläkään käynyt sovittamassa palkintotakkia - odotan ensin, että saan joko Andreasta tai lauantaina saapuvasta Maikusta makutuomarin. Takin lisäksi tarvitsen marraskuun Brysselin matkaa varten ehdottamasti parit saappaat, ja ehkä jotkut syyshousutkin. Ja ja...

#¤%&#¤&#¤%

Tämä viikko on ollut ukulelestä. Tai hanurista, jos halutaan käyttää tutumpaa soitinta. Tai Persiasta, miten vaan. Itse asiassa tekisi mieli käyttää vielä huomattavasti pahempiakin sanoja, mutta jääköön nyt. Jälleen kerran vastoinkäymiset alkoivat, kun Andrea poistui kaupungista pariksi viikoksi. Ensin kaikenlaista pienempää ATK-ongelmaa, joista osassa pikkuveli osasi auttaa ja osan kanssa pystyi muuten vaan elämään. Sitten yhtäkkiä toinen päivittäin käyttämistäni sähköpostiosoitteista, se jota käytän kaikessa kommunikaatiossa, kun teen töitä Andrean ja Steven firmalle, lakkasi toimimasta. Outlook kysyi salasanaa, muttei hyväksynyt sitä, joten en pystynyt käyttämään osoitetta, enkä vastaanottamaan postia siihen. Koska samainen osoite toimi kuitenkin Paskacerissa, oli selvää, että ongelma on koneessa, ei esimerkiksi asiakkaan palvelimessa.

Käytännössä en voi tehdä töitä koneella, jossa ei toimi meili. Niinpä siis jouduin pitämään auki molempia koneita, koska osa töihin tarvittavista tiedostoista, ohjelmista ja meileistä oli Asuksessa ja muutenkin pidän sitä mieluummin työkoneena, koska siinä on isompi näyttö. Steven IT-apuheppu sitten riensi apuun, otti etäyhteyden Asukseen ja selvitti, että ongelma johtui PGP:stä, joka on meilien salausohjelma. PGP on syypää suurinpiirtein 34 %:in kaikista tietokoneongelmista, joita mulla on ollut. Suosittelen välttämään, ja erityisesti ysiversiota. Vika fiksattiin ja noin 12 tunnin ajan kuvittelin, että mun viikonloppuni on pelastettu.

Kunnes sitten lauantaina Asus käynnistyi, mutta Windows ei. Yritin uudelleen ja uudelleen, ei onnistu. Kiinalaisen gurun putiikki oli tietysti kiinni, lauantai kun oli. Maanantaina on sellaisen työn palautus, josta olin tehnyt jo yli puolet. Ja sehän tietysti oli Asuksessa sekin. Eli jollen saisi tiedostoja ulos koneesta, joutuisin kääntämään kaiken uudelleen. Mieliala sen kuin kohosi... Ryhdyin sitten selvittämään ongelmaa toisen ATK-tukihenkilöni eli Arronin kanssa (joka oli Intiassa skype-yhteyden päässä). Lyhyesti: Windows saatiin palautettua, mutta kaikki muu (aivan kaikki) koneesta hävisi. Yritimme yömyöhään vielä palauttaa kadonneita tiedostoja ja se jopa näytti onnistuvan, mutta palautetut tiedostot olivat tietenkin korruptoituneita, eli hyödyttömiä.

Tässä vaiheessa olin melko valmis heittämään molemmat koneet huut helvettiin ja pestautumaan jollekin luksuspaatille siivoojaksi. Antibesin jahtisatamassa on paattia joka lähtöön, eiköhän joku niistä palkkaisi mutkin. Ja Kaisan laivakoiraksi tottakai.

Olipa vallan mukava herätä sunnuntaiaamuun, kun tiesi, että koko päivä menee töitä tehden, ja suuri osa ajasta vielä sellaiseen työhön, joka on jo kerran tehty. Nyt tämä maanantain homma on viittä vaille valmis, joten sikäli alkaa olla parempi mieli. Alkaa kyllä olla malja täynnä näitä atk-ongelmia, joita näyttää kasautuvan mulle tavallistakin enemmän. Tällä viikolla on mennyt vähintään yhtä paljon aikaa koneongelmien kanssa tappelemiseen kuin itse tuottavaan työhön. Ensimmäistä kertaa koko yrittäjyyden aikana kävi oikeasti mielessä, että voisihan sitä palkkatyöhönkin palata, eipä tarvitsisi tapella enää koneiden kanssa. Kunnes muistin, millaisia hommia ja millä palkalla tältä alalta löytyy. Ei siis sittenkään. Ennemmin etsin match.comista jonkun hypernörtin, joka ei osaa kuvitellakaan mitään kiehtovampaa kuin selvitellä mun läppäreideni solmukohtia.

Ainakin yrittäjyydessä on se hyvä puoli, että pomo on joustava ja ymmärtäväinen. Näistä viimeisistä kärsimyksistä pomo on luvannut mulle palkaksi takin, jota kävin tänään kuolaamassa Nikita-liikkeen ikkunan takana. Tai jos tuo ei ole päällä yhtä kiva miltä näyttää, niin eiköhän Nizzasta löydy joku muukin kiva.

Sisko ja sen veli

Voiko pieni flunssa (oikeastaan pelkkä nuha) vetää ihmisen niin veteläksi, että nukkuu mukavien yöunien lisäksi vielä parin tunnin päikkärit? Vai onko mulla flunssan lisäksi vielä joku hämärä unitautikin? Joka tapauksessa viikonloppuun on mahtunut hyvin paljon unta ja hyvin vähän mitään muuta. Heritage.com-sivuston julkkistesti on saanut aika monet lukijat etsimään sisäistä julkkistaan. Pikkuveli ei ollut ymmärtänyt testata, joten Heinrich päätti selvittää itse ainoan lähisukulaisensa todellisen minän. Tulokset:




Mutta kuka on kuka? Kuvissa aito Petri, sheikki Ahmed Yassin (63 %:n osuma) ja David Beckham (n. 50 %:n osuma).

Hämmentävää: olen kirjoitellut tätä blogia jo useamman kuukauden ja ollut maassa noin kuukauden sitä kauemmin, enkä ole kirjoittanut vielä yhtäkään postausta 1) ruuasta, 2) Suomi-ikävästä. Syytä ensimmäiseen en osaa sanoa, toiseen syy on varmaankin se, ettei tässä ole ehtinyt kotimaata paljon ikävöidä, kun kotimaa on käynyt kylässä niin tiuhaan tahtiin. Nyt se kuitenkin tapahtui: tuli ikävä Suomi-asiaa. Luin eilen iltalukemiseksi John Irvingin uusinta Until I find you. Päähenkilöt ovat Tukholmassa hotellissa ja yksi hotellivieraista syö järjettömiä määriä silliä. Silli -> tilli -> uusi peruna. Yhtäkkiä iski aivan järjetön himo uusiin perunoihin. Tämä himohan ei olisi voinut mitenkään ajoittua siihen ajankohtaan, kun perunat olivat uusia ja niitä olisi joku vieras voinut mukanaan tuoda. Nyt sitten kärvistellään.

Heinrich S.

Jumahdin eilen illalla ruudun eteen lukemaan Lotta Backlundin blogia. En vaan saanut itseäni liikkumaan ruudun äärestä minnekään ennen kello puoli yhtä yöllä. Kehtaako tällasta edes tunnustaa... Lotan (joka on ilmeisesti stand-up-koomikko ja kokoomuksen kaupunginvaltuutettu tms) blogi on päässyt peräti jonkun listan 14. luetuimmaksi blogiksi. No, se onkin julkkis. Sitäpaitsi Lotan elämässä käydään Ruisrockissa muiden VIP-henkilöiden mukana, osallistutaan tv:n puheohjelmiin ja haastatellaan Robbie Williamsia (vai oliko se sittenkin joku toinen julkkis. No kuitenkin). Mun elämässäni käydään kaupassa, koiran kanssa ulkona ja ulkona koiran kanssa. Revi siitä sitten materiaalia ja virikkeitä.

Samaisesta blogista bongasin sivuston, jossa voi oman valokuvansa lataamalla testata yhdennäköisyytensä julkkisten kanssa. Valitsin kuvan, joka on mulla tällä hetkellä skypessä ja mesessä kuvakkeena, sama kuva leikkaamattomana löytyy jostakin tän blogin kirjoituksesta. Istun siinä Roberton vieressä ravintolassa, menu kädessä. Leikatussa versiossa ei ole Robertoa eikä menua. Ihan hyvä kuva, on musta huonompiakin (monia, ja myös paljon huonompia). Ohjelma analysoi kuvaa hetken ja sylkäisi ulos tuloksen: 67 %:n osuma Heinrich Schxxxx. Täh? Ensinnäkin, Heinrich oli ainakin kuvan perusteella mies. Toisekseen, herralla oli viikset. Kolmannekseen mikä julkkis on sellainen, jonka nimi ei sano mitään? Itse asiassa ehdin unohtaa nimen loppuosan yön aikana, joten nyt en voi edes googlata esiin ukon tietoja. Selasin hiukan heikompia osumia läpi ja löytyihän sieltä lohdutukseksi myös Tehiksen Abby, josta olen aina tykännyt. Myös Lotta oli tehnyt testin. Tulokset olivat rohkaisevampia.

Testi löytyy osoitteesta www.myheritage.com. Tein sen piruuttani uudelleen, jos vaikka tulos olisi vähän mairittelevampi. Pah, Heinrich tulee yhä vaan, mutta nyt ainakin löytyi nimen loppuosa: Heinrich Schliemann. Olin näköjään unohtanut yön aikana muutakin: mun lookalike-listastani löytyivät myös Steffi Graf ja edesmennyt teräsmies Christopher Reeves. Ou jee. Katsokaa nyt:



[Heinrich Schliemann 1822-1890]