Joulu Sopranoksien seurassa

Joulu sujuikin tänä vuonna aika kivuttomasti. Aattoaamuna kävimme Kaisan kanssa lenkillä rantsussa, jossa aurinko paistoi kuin kauniina suomalaisena kesäpäivänä. Täällä(kin) on ollut poikkeuksellisen lämmintä, ihmisiä näkee välillä jopa t-paidassa. Ei kylläkään meikäläistä, kuten arvata saattaa.

Lenkin jälkeen viikon vanha hesari kainaloon, aamiainen tarjottimelle ja takaisin sänkyyn, jonne olin jo ennen lenkkiä kantanut kaikki saamani paketit odottamaan avaamista. Makuuhuone on ainoa huone, jonka saa oikeasti miellyttävän lämpimäksi. Hesarin, aamiaisen ja lahjojen jälkeen ei oikeastaan tehnyt mieli nousta (ohjelmassa siivousta ja/tai töitä, joten ei ihme), niinpä käynnistin Paskacerin ja siirryin Sopranoksien seuraan. Katsoin yhden jakson. Ja toisen. Kävin suihkussa, katsoin kolmannen. Vasta kahden maissa hinauduin ylös ja aloitin Paula Koivuniemen tahdittamana joulusiivouksen, joka alkoi ryhdikkäästi, mutta lopahti aika lyhyeen.

Myös maanantaina oli tarkoitus tehdä tunti pari töitä, vaan enpä tehnyt. Jälleen aamulla rantalenkki ja pari jaksoa Sopranoja. Myönnetään - olen koukussa. Tuotantokausi II on luultavasti laitettava tilaukseen pikapuoliin. Iltapäivällä suuntasin Chrisin luo jouluillalliselle, tosin joulu ei kyllä ollut kovinkaan näkyvässä roolissa. Chris huolehti pääruoasta, minä tein salaatin ja jälkiruoaksi perinteisen suomalaisen jouluherkun tiramisun.

Ruokailun jälkeen siirryimme vatsojemme viereen sohvalle katsomaan telkkua, josta ei odotuksista huolimatta tullut juuri mitään katsottavaa. Se siitä joulusta. Rentoa ja stressitöntä, kuten kuuluukin.

Paluu arkeen oli tyly: heräsin tänä aamuna siihen, että Kaisa oksensi nenäliinan.

Voi apua

Tapahtui aiemmin tänään. Ovikello soi. Istun työpöydän ääressä tukka pyyhekuivana, mutta ei kammattuna, päällä pelkkä pyyhe. Arvasin, että ovella on postimies, joten avaamatta jättäminen ei tullut kuuloonkaan. Niinpä hirveällä kiireellä jotain päälle ja ovelle. Yllätyspaketti! Nyt tulee kyllä huono omatunto. Sisällä oli pipareita ja kuivattuja kiinalaisia (!) mansikoita ja Emma Salokosken levy, joka on nyt soimassa. Levypaketin sisältö oli paljastettu liitteenä olevassa kortissa, joten en malttanut odottaa jouluun.

Täällä kaukana yksin ulkomailla ollessa jokainen pieni korttikin ilahduttaa - kiitos kaikille sellaisia lähettäneille. Myös Kaisa Pipuna on saanut yhden kortin, sähköisen, joten voin liittää sen tähän.

Eilen Caroline oli pitkästä aikaa pitämässä mulle ranskan tunnin. Koska edellisestä kerrasta oli kulunut varmastikin yli kuukausi, kävimme ensin läpi vanhoja asioita. Kävi ilmi, että yhdellä alueella olen kehittynyt ilman oppituntejakin: nimittäin numerot alkavat olla hallussa. Hallelujaa, olen ollut Ranskassa 9 kk ja oppinut numerot. Tällaista kielellistä lahjakkuutta ei kyllä useasti tapaa. Kaksituntisen lopuksi Caroline laittoi mut lukemaan Viisikkoa ääneen. Sen on täytynyt kuulostaa aivan järkyttävältä, mutta kokeneella opettajalla pokka kyllä piti. Välillä mietin, että mahtaako se ymmärtää yhtään mitään siitä, mitä luen. Jessus, mikä kieli.

Matkakuulumisia

Palasin Brysselistä kyllä jo maanantai-iltana, mutten ole jaksanut/ehtinyt mitään kirjoitella. Tuskin sitä on kukaan huomannut, eiköhän kaikilla ole muutenkin joulukiirettä. Matka meni mukavasti päivät töitä tehden ja illat erilaisissa huvituksissa. Juttiksen kanssa käytiin perjantaina merimieskirkon karkkimyymälässä, josta ostin muodon vuoksi hiukan jotain kotiin vietävää.

Okei myönnetään - homma saattoi hiukan lähteä lapasesta. Mutta jätin hyllyyn turkinpippurit ja vihreät kuulat. Ostosten jälkeen kävimme sipaisemassa huiviin terästetyt glögit alakerran joulupubissa. Ensimmäistä kertaa 9 kuukauteen olin paikassa, jossa ei ollut kuin suomalaisia ympärillä. Olo oli kuin olisi tullut pieneen suomalaiseen keitaaseen vieraassa kaupungissa. Ohimenevän hetken tuli jopa pieni koti-ikävä, tai ehkä ennemmin kotihaikeus. Ei kuitenkaan varsinaisesti sellainen tunne, että haluaisin palata kahlaamaan ruskeaan loskaan räntäsateessa.

Kaisan kävin pelastamassa keskitysleiristä tiistaiaamuna. Raukka oli selvästi hiukan tolaltaan ja meni sekaisin ilosta nähdessään, ettei mamma ollut häntä sittenkään hylännyt. Karvaa lähti tavallistakin enemmän, veikkaan että tiputti niitä stressin takia. Väsynytkin se oli, nukkui koko tiistaipäivän, eikä tullut yläkertaan edes silloin, kun söin lounasta (mikä on poikkeuksellista). Tammikuun seminaarin dogsittaus onkin sitten järjestetty vähän toisin: Sanna varasi tänään Lufthansan lennot ja lennähtää tänne tammikuun 4. päivä Kaisan seuraneidiksi. Jäähän siinä toki sitten pari ihan normaaliakin lomapäivää ja reilusti aikaa shoppailulle. Onpa hassua saada taas vieras yhtäkkiä ja varsinkin täysin odottamatta, koska päätös tosiaankin tehtiin vasta eilen. Ja onpa ihanaa, ettei tarvitse kantaa huolta Kaisasta, kun tietää että se on hyvissä käsissä ja omassa kotona.

Sopranokset ovat saapuneet. Päätin olla odottamatta jouluun, vaan korkkaan ensimmäisen jakson tänä iltana.

Taas lähdössä

Vaikka lähtö Brysseliin on vasta illalla, en oikein osaa ryhtyä mihinkään. Parin tunnin päästä viedään Andrean kanssa KP koirahoitolaan. Jännittää jo nyt. Toivottavasti en ala parkua siellä, kuten todennäköistä on. Kaisa tietenkin tietää, että mamma on lähdössä, ja katselee mua kulmien alta kysyvänä. Ei oikein uskalla ummistaa silmiäkään, kun ei tiedä, jos mamma vaikka sillä välin häviää laukkuineen.

Tällä kertaa olen Brysselissä vajaan viikon, palaan maanantai-iltana. to-pe ja ma kuluvat toimistolla, lauantaina on pienimuotoinen seminaari (kymmenkunta osallistujaa) ja illalla jazz-konsertti + ruokailua taiwanilaisessa ravintolassa. Olenkohan koskaan syönyt mitään taiwanilaista? Perjantaina treffaan Juttiksen. Sen verran on ohjelmaa suunniteltuna.

Kävin postittamassa tänään pari hassua pakettia Suomeen ja muualle maailmaan. Erittäin fiksua olikin sulkea pääposti juuri ennen joulua, koska seuraavaksi lähimmässä postissa on sitten jonoa senkin edestä (ja palvelu juuri niin tympeää kuin voi kuvitella). Jonon pituutta rajoittaa ainoastaan se, että ko. toimisto on niin pieni, että jono venyy helposti ulko-oven taakse. Ja näemmä kukaan ei halua jonottaa ulkona. Suomalainen baarikansa ja vanhat neuvostoliittolaisethan sellaiseen ovat tottuneet, mutteivät vissiin ranskalaiset. Tai Ranskassa asuvat, koska näkö- ja kuulohavaintojen perusteella asiakaskunnassa ei montakaan ranskalaista ollut. Joulun alla siirtolaiset varmaankin lähettävät ja vastaanottavat enemmän kuin kantaväestö.

Paratiisi on löytynyt

Paratiisi on löytynyt maan päältä. Se sijaitsee kivenheiton päässä Place de Gaullelta ja ovella lukee Jeff de Bruges. Aivan ihana suklaakauppa, jossa on paitsi ihania valmiita rasioita ihan pienistä jättimäisiin, myös mahdollisuus valita irtomyynnistä ihania konvehteja. Kävin hakemassa sieltä pari lahjaa maailmalle lähetettäväksi, mutta on ehkä pakkoa hakea sieltä myös yksi minulta minulle -lahja lisää. Tosin minulta minulle on tulossa Sopranoksien lisäksi näillä näkymin myös ipod nano -soitin, koska vanha mp3-soitin ei soita enää kunnolla ja puhelimen radiokin rätisee kummasti.

Jostain syystä olen kai kuvitellut, että joulukorttiperinne olisi jollakin tapaa universaali ilmiö (ainakin kristityssä osassa maailmaa). Että muuallakin maailmassa tädit hamstraavat sylikaupalla kortteja Tiimarin alelaarista, kirjoittavat niihin vastaanottajan osoitteen ja oman nimensä valmiiksi painetun tervehdyksen alle, liimaavat tarrapostimerkin ja postittavat koko nipun postin punaisessa kuoressa. Ja niin joulun alla alkaa tipahdella kuminauhalla köytettyjä korttipinoja postiluukusta. Perinteenähän on usein myös laskea joulun saldo (lähetetyt miinus vastaanotetut) ja päivittää pääkoppaan tallennettu lähetyslista seuraavaa joulua ajatellen. Joka ei lähetä minulle tänä vuonna, ei saa minulta korttia ensi vuonna.

No ei taida olla universaali tämä kaunis perinne. En usko, että ranskalaiset postittavat kortteja juuri ollenkaan, ainakin yllätys oli suuri, kun huomasin, että täältä ei saa perinteisiä halpoja joulukortteja ollenkaan. Suurin osa korteista on kaksiosaisia ja hinta sen mukainen, yksiosaisia olen nähnyt tähän mennessä yhdessä kaupassa ja niilläkin oli hintaa lähemmäs 2 eskoa kappale. En ollut ajatellut kovin monta korttia lähettää muutenkaan, mutta nyt karsin niistäkin vähistä. Kaksiosainen kortti jotenkin vaatii kirjoittamaan muutakin kuin tavalliset toivotukset. Sitäpaitsi täkäläiset kortit on rumiakin, en minä niihin halua investoida. Tähän mennessä olen vastaanottanut yhden ja lähettänyt yhden. Saldo on siis plusmiinusnolla.

Itsenäisyyspäivän hujakoilla tällä vietettiin Pyhän Nikolauksen päivää. No, itse juhla ei sen kummemmin kiinnosta muuten, mutta toiseen vakkarileipomoistani ilmestyi pyhimyksen kunniaksi myös Petit Nicolas -pullaäijiä. Tavallista pullaa täältä ei muuten oikein saakaan. Siis piru miten hyviä, on tullut napattua niitä mukaan harva se aamu. Tähän pätee sama tekosyy kuin Runebergin torttuihin ja laskiaispulliin: kohta niitä ei enää saa, joten niin kauan kuin saa, on lupa ostaa vaikka joka päivä. Nicolasta on saatavana kolmessa koossa: pieni, keskisuuri ja suuri. Olen tyytynyt pieneen, joka ei niin pieni ole sekään. Arvioisin pituudeksi 15 senttiä.

Lahjoja ja linnanjuhlia

Täällä on tänään taas satanut, mutta muuten on ollut hyvä päivä. Ensinnäkin postinkantaja kiikutti peräti kaksi yllätystä: Amerikan täti Tarjalta tuli joululahjakalenteri ja Tanjalta joulukorttikirje ja sen kylkiäisenä Fazerin lakuja. Yllätykset on ihania, kiitos kaunis sekä Tarjalle että Tanjalle. Itse olen taas kerran myöhässä niiden harvojen vähien joululahjojen ja -korttien kanssa, jotka olin ajatellut lähettää. No onhan tässä vielä kai vähän aikaa.

Kuuntelen tässä sivussa linnanjuhlien aina yhtä mielenkiintoista selostusta samalla, kun yritän tehdä töitä (ja nyt siis harhauduin bloggaamaan kesken kaiken). Jos joku mielenkiintoinen kuulutetaan, vilkaisen pikaisesti. Eipä mennyt hukkaan tällä kertaa, nimittäin kutsuttujen joukossa oli tällä kertaa tuttuja: ex-työkaveri Lenihän se siellä oli arkkitehtisiippansa Pekan kanssa! Nenä ruudussa kiinni (Media Playerin kuva on aika pieni) yritin nähdä kaiken mitä nähtävissä oli. Äkkiähän tuo meni ohi.

Joulun odotusta

Jokainen, joka jollakin tavalla mut tuntee, tietää että otsikossa on jotain vialla. Yleisesti ottaen olen varsin allerginen kaikelle jouluhässäkälle. Mutta nyt on jotain mitä odottaa! Hyvää joulua minulta minulle: ostin Nelosen nettikaupasta Sopranoksien ensimmäisen tuotantokauden. Ja tämän kirjoitettuani unohdan, että se on ostettu, jotta tulee sitten yllätyksenä.

En tiedä kuvittelenko, mutta musta tuntuu, että täällä jouluhässäkkä on ehkä vähän miedompaa kuin Suomessa. Yhden ainoan joululaulun olen kuullut (aina yhtä ihana Wham ja Last christmas I gave you might heart, the very next day... Sitä soitetaan siis myös muualla kuin Suomessa), ja Place Nationalelle on rakenteilla joulumarkkinat. Valoja on kyllä ripustettu joka paikkaan, esim. palmujen runkoihin, ja olen nähnyt jopa kuusia myytävänä. Kuva on huono, mutta jos katsoo tarkkaan huomaa, että tarjolla on myös punaisia ja valkoisia kuusia...

Mutta muuten joulua ei tunge sisään joka tuutista. Ja kun ilmat on mitä on, niin ei tosiaan tunnu, että joulu on ovella. Täällähän on vieläkin niin lämmintä, etten ole kertaakaan laittanut talvitakkia päälle ja päivisin tarkenee käydä terassilla kahvilla. Eilen näin kaksi hullua UIMASSA.

Huomenna on itsenäisyyspäivä, mutta tässä firmassa ei ole näitä arkipyhiä muutenkaan harrastettu, joten en pidä sen kummempia vapaita. Kuten pyhien edellä usein, töitä on virrannut sisään ovista, ikkunoista ja ilmastointikanavista, niinpä on sitten vähän kiirusta. Ylen sivuilta kai näkisi Linnanjuhlat. Ehkä niitä voisi sen verran vilkaista, että näkisi tuleeko Lordi nyt sitten linnaan ja maskeissa vaiko ilman.

Olipa kerran joulukuu 2004...

Tänä viikonloppuna Suomi kävi kylässä. On nimittäin satanut lähes tauotta, ollut harmaata, synkkää ja pimeää. Tulee elävästi mieleen joulukuu kaksi vuotta sitten, kun olin vielä töissä Salossa Noksulla. Kuljin työmatkat kimppakyydissä kolmen Nokia-insinöörin kanssa, joista yhden nimi oli Mikko, yksi oli Eero ja kolmatta en muista. Eero ja Mikko ajoivat vuorotellen, minä ja herra nimetön olimme maksavia matkustajia. Pojat hakivat mut joka aamu kello 7.15 A-kalusteen edestä. Silloin oli - tietenkin - vielä pimeää. Tavallisesti satoi ja jollei satanut, niin ainakin ilma oli niin kosteaa, että kostea vihma sai rillit vesittymään. Hyppäsin autoon (Mikolla oli mukavampi, Saksasta tuotu käytetty Mersu. Eerolla oli joku tavallinen pikkupurkki), istuin takapenkille, suljin silmät ja vaivuin horteeseen, josta heräsin vasta, kun noustiin motarilta Halikon risteyksessä ylös. Joskus havahduin itseasiassa vasta, kun auto kaarsi Noksun pihaan. Matka kesti noin kolme varttia, joten kahdeksan pintaan yleensä saavuimme parkkipaikalle. Edelleen oli synkkää, pimeää ja kosteaa.

Joulukuussa kaksi vuotta sitten työsopparistani oli enää jämät jäljellä ja saman voi sanoa työmotivaatiosta. Sopimuksen jatkumisesta ei ollut tietoa, ja toisaalta olin jo aloittanut alustavat suunnitelmat toiminimen perustamisesta, joskaan mitään varmaa en ollut päättänyt. Siinä se työpäivä sitten meni, aamulla ehkä palaveri, kahvia automaatista. Puolenpäivän maissa huippuhetki, siis lounas. Sen jälkeen kahvi. Koska olin uusin tulokas, office cubicleni oli keskellä avokonttoria, ei siis ikkunan ääressä, josta olisi saattanut nähdä päivänvaloa. Sikäli kun koko päivän aikana valoisaa edes tuli. Neljän maissa siirryinkin alaovelle odottamaan poikia. Parkkipaikalla ei viitsinyt odottaa, koska taivaalta vihmoi edelleen vettä eri olomuodoissaan. Ja taas auton takapenkille ja epämääräiseen horteeseen. Kun pojat tiputtivat mut Filmtownin kohdalla ulos, oli jälleen täyspimeää. Näin ollen koko päivänä ei sitten nähnyt valoa ollenkaan. Ja näitä päiviä viikosta oli viisi, viikonloppuna saattoi nähdä valon, sikäli kun harmaata puolihämärää voi valoksi sanoa. Onko ihme, jos väki väsyy ja masentuu?

Täällä on ollut kaksi päivää suurinpiirtein tuollaista, mutta onneksi tiedän, että synkkyys kestää ihan maksimissaan viikon, jonka jälkeen on taas kirkasta ja aurinkoista. Valon ja auringon vaikutus mielialoihin ei todellakaan ole mitätön, sen huomaa täällä kyllä selvästi.

Lauantaina kävin sitten Villeneuve-Loubetissa. Tällä kertaa todellakin pääsin paikan päälle, enkä ainoastaan humauttanut junalla ohi. Enkä myöskään poistunut tyhjin käsin, vaikka lenkkikenkiä en vieläkään löytänyt. Villeneuve-Loubet on tosiasiassa melko kämänen paikka. Joka siellä on käynyt, varmaan ihmettelee, miksi ihmeessä halusin juuri sinne. Otin sieltä pari kuvaakin, joilla täydennän tätä kirjoitusta, heti kun tämä p***leen Blogger suostuu uploadaamaan kuvia. Jostain syystä se nimittäin on alusta asti toiminut vain silloin kun sitä huvittaa, mistä syystä luovutin tunnarini Santa Fén atk-tukikeskukselle, joka silloin tällöin lataa kuvia mun puolestani. Tuota latausongelmaa kun ei tietenkään esiinny muilla kuin mulla...Tiedä sitten mistä sekin johtuu.

No niin, tässä se nyt on. Villeneuve-Loubet, näkymä juna-asemalta:

Perunapizzaa ja Geoffrey's of London

Olin eilen viettämässä italialaista iltaa. Toisin sanoen Andrea ja Simonetta kutsuivat mut ja Simonetan italialaisen ystävän Martan pizzalle ja viinille. Olin siis ainoa ei-italialainen paikalla. Koska Marta ei oikein osannut englantia ja itse taas ymmärrän jonkun verran italiaa (ainakin paremmin kuin ranskaa, edelleen), niin illan kieli oli sitten italia. Sen verran mitä keskusteluun osallistuin, osallistuin kyllä englanniksi. Mun italiantaidoillani ei pitkälle pötkitä. Alkuun ymmärsin aika hyvin, mistä puhuttiin ja mitä, mutta mitä pidemmälle ilta eteni, viinipullo tyhjeni ja väsymystaso nousi, sitä vähemmän tajusin enää mistään mitään. Silittelin sitten vaan Oscaria (kissa), hymyilin typerästi ja yritin näyttää siltä, että ihan kärryillä ollaan.

Simonetta oli tehnyt erinomaista pizzaa. Toinen oli perinteisempi malli, mutta toinen mulle ihan uusi tuttavuus: pizzapohja, melkoisen rapea. Päällä ohuita perunaviipaleita ja hiukan rosmariinia. Varmaan myöskin suolaa ja oliiviöljyä. Miten voikin joku noin yksinkertainen olla niin hyvää? Täytyy kokeilla itsekin. Tämä on kuulemma jokin roomalainen erikoisuus. Pizza, jossa ei ole tomaattia eikä juustoa, miten sellainen VOI maistua yhtään miltään?

Kerroin joskus aikaisemmin, etten saanut ranskalaisesta videovuokraamosta lainattua DVD:tä, koska mulla ei ollut esittää kirjallista todistetta siitä, että asun täällä. Hylkäsin nyt byrokraattiset ranskalaiset ja kävelin suoraan brittien omaan Geoffrey's of London -kauppaan, joka sijaitsee suorastaan pikkubritannian ytimessä, brittibaarien Le Blue Lady ja La Gaffe vieressä. Kaupasta saa ostaa kaikenlaista brittiruokaa, englanninkielisiä lehtiä ja sitten myös tosiaankin vuokrata videoita. Luottokortti ja henkkarit riittivät, muuta ei tarvittu. Mukaan vielä pienenpieni pussi Joen suosittelemia Salt&Vinegar-sipsejä ja kirsikkakokista - perjantai-ilta on pelastettu. Brittikaupassa asioidessa tuli sikälikin suorastaan kodikas olo, että kerrankin puhuin sitä kieltä, mitä kaupassa kuuluikin puhua. Sitä on jotenkin niin tottunut tuntemaan itsensä kielivammaiseksi kaikkialla, että tuntuu aika virkistävältä olla "normaali". Se tulee ehkä olemaan hauskinta Suomeen paluussa: oikeasti voin soittaa ja mennä mihin vaan tuntematta itseäni kielipuoleksi. Paitsi Ahvenanmaalle. Tai Närpiöön. Mutta enpä nyt ole paljon sillä suunnalla muutenkaan käynyt.