1. remonttiviikonloppu

Boordit on perkeleestä. Asunnon edellinen asukas ei selvästikään ikävä kyllä ole ollut samaa mieltä: boordi löytyy joka huoneesta. Ja ovi ei missään tapauksessa ole syy katkaista boordikehää: nimittäin boordin voi laittaa oven päälle (ks. kuva alla). Kiinnityksessä kannattaa käyttää tehoerikeepperiä, jotta ne hiivatin koristenauhat eivät vaan missään tapauksessa irtoa normaaleilla työvälineillä.


Puoli lauantaita ja kokonainen sunnuntai vietettiin siis vaihtelevalla porukalla repimässä tapetteja.



Työjohtaja K. Pipuna valvoi, että tarvittava työrytmi pysyi yllä ja ettei turhia taukoja pidetty.

Vaikka usko oli loppua kesken...

...kaikki tapetit saatiin irti (boordeineen), samoin alkuperäiset vaatekaapit, jotka Jukka kävi näpsäkästi repäisemässä seinästä irti. Aikaa meni per kaappi ehkä vartti. Veikkaan, että tyttöenergialla olisi mennyt kaksi tuntia ja senkin jälkeen runko seisoisi edelleen tukevasti paikallaan...

Avaimet kännyssä, tili tyhjänä

Kävin eilen allekirjoittamassa tuhannen paperia. Samassa tilaisuudessa tili harppasi aimo askeleen lähemmäs nollaa (nyyh), ja siitä korvaukseksi sain hetken hypistellä osakekirjaa. Jos olisin yhtään pidempään hypistellyt, se olisi varmaan hapertunut tomuksi lattialle. Tilaisuudesta jäi käteen nippu paperia, kaksi avainta ja jokseenkin epätodellinen fiilis.

Iltapäivälenkillä käytiin Kaisan kanssa sitten katsomassa tyhjää asuntoa. Kaisa ei siellä ole ennen ollutkaan, mutta ei se taida mitään vielä aavistaa. Kunhan alan pakata kirjoja pahvilaatikkoon, se varmaan alkaa taas tuijotella kysyvän näköisenä. Kyllä se sen tietää, että laukkujen ja laatikoiden pakkaaminen tarkoittaa aina jotain.

Remonttisuunnitelmat on tähän mennessä menneet uusiksi noin 15 kertaa. Aina kun luulen jo jotain päättäneeni, joku saa muuttamaan mielen. Kuten nyt vaikka se, ettei remonttimiehiä tähän vuodenaikaan saa mistään. Suosittelen kaikkia ammatinvalintaikäisiä ryhtymään remppareiskoiksi. Ainakin se humanistinen tiedekunta kannattaa unohtaa ihan välittömästi.

Hamaaseen loppuun asti

Sampo paransi tänään lainatarjoustaan, ja nyt sitten odotetaan mitä Nordea vastaa. Loppuisi jo tämä prosenttien viilaus, jotta päästäisiin kirjoittamaan kauppakirjat. Haluan avaimet käteen! Nyt, heti, vähän äkkiä.

Törmäsin taannoin iltalenkillä naapurin Esaan, joka oli ulkoiluttamassa Niiloa. Kerroin olevani aikeissa antaa tarjouksen 66 neliön kolmiosta, johon Esa (joka on suurinpiirtein samaa ikäluokkaa kuin minäkin) totesi:

"Sehän on sitten jo sen kokoinen, että siinä voi asua vaikka loppuun asti."

Herranen aika. Näin jo itseni mummopermanentissa työntämässä rollaattoria hissiin. Siis ei ei ei. Vaikka se oma onkin, niin kyllä jotain on mennyt pahasti pieleen, jos tästä ikuisuuteen asun tuossa samassa asunnossa. Ei sillä, etteikö se siihen kelpaisi, mutta täytyyhän elämässä jotain vaihtelua olla. Eikä sitä ulkomaille muuttoakaan ole kokonaan haudattu. Ainoa mikä on varmaa, on se että asun tuossa seuraavat kaksi vuotta. Todennäköisesti myös jonkin verran kauemmin, mutta se jää sitten nähtäväksi. Mutta loppuun asti en kyllä suostu edes ajattelemaan.

Strategiset mitat

Käyn nyt niin ylikierroksilla, että herään näköjään lauantai-aamunakin ennen klo 8:aa miettimään keittiön tapetteja. Strategisia mittoja kyseltiin kommentissa, joten tässä tulee. Talo on rakennettu villin 60-luvun lopussa, semmoinen tavallinen kerrostalo, joka ei ulkonäöllään varsinaisesti hurmaa. Asunto on ylimmässä 7. kerroksessa, mikä tarkoittaa sitä, että taidan palkata ammattimiehet tappelemaan sohvan vanhasta kämpästä ulos ja uuteen sisään. Hissiin se ei nimittäin mahdu kummassakaan talossa. Talo sijaitsee Kuralassa, jota usein myydään Hannunniittuna, koska Kurala ei nimenä ole kovin kutsuva (kuka näitä nimiä oikein antaa?). Kurala on keskustasta muutaman kilometrin Hämeenlinnaan päin, Vanhan Hämeentien varrella. Neliöitä 66, huoneita 3, parvekkeita 1, ei saunaa (paitsi taloyhtiössä). Pohja näyttää tältä:

Muita kuvia asunnosta on luvassa sitten, kun saan sinne avaimet ja pääsen tekemään jotain edellisen asukkaan kukkatapeteille ja muovimatoille.

Kurala on sikäli ideaali kaupunginosa, että lähellä on iso ulkoilualue metsineen ja pururatoineen, ja mikä parasta tämä on sitten sellainen ulkoilualue, jota en vielä tunne entuudestaan. Sen verran monella nurkalla ollaan Kaisan kanssa Turussa asuttu, että hämmästyttävän suuri osa maastoista on tuttuja jostakin elämänvaiheesta. Kaisa siis varmasti tykkää, eikä varmaan pane pahakseen sitäkään, että Kaikkein Paras Poikaystävä Aaro (sanomattakin on selvää, että poikaystäviä on joka varpaalle), jonka kanssa on treffailtu jo kokonainen vuosikymmen, sattuu asumaan samoissa taloissa.

Ja ihanaa on kyllä sekin, että saan toimiston vihdoin makuuhuoneesta omaan huoneeseensa, jottei paperipinoja ja läppäriä tarvitse katsella kuin silloin, kun oikeasti teen töitä.

Oho

Kävi hassusti, ostin tänään asunnon. Apua. Ei mene oikein itselläkään tajuntaan tämä asia. Kaikki tapahtui niin äkkiä: kaksi viikkoa sitten tajusin, että jos haluan ikinä ostaa asunnon ja saada sen maksettua ennen eläkeikää, niin pian alkaisi olla aika. Kävin kahtena viikonloppuna näytöissä ja tein tänään tarjouksen siitä, jota itse asiassa ihan ensimmäiseksi kävin katsomassa. Tuskin olin päässyt tarjouksen allekirjoitustilaisuudesta kotiin, kun välittäjä soitti, että tarjous meni läpi. H-U-I.

Kohta on siis edessä tapettien repimistä ja muuta remppahommaa, ei kuitenkaan onneksi mitään suurempaa, koska keittiö ja kylppäri ovat hyvässä kunnossa. Muutto on varmaankin edessä joskus ensi kuun aikana. Jestas sentään. Keskity tässä sitten työntekoon...

Hengissä ollaan

Koska blogin kommenttiboksi sen paremmin kuin tekstiviestien tai sähköpostien inboksikaan ei ole pursunnut huolestuneita viestejä, runsas lukijakunta on varmaankin arvannut, että selvisin Amerikasta kotiin terroristeista huolimatta. Sen jälkeen kävin pikaisesti Brysselissä seminaareilemassa:

Nyt tuntuu siltä, että matkustuskiintiö on hetkeksi täynnä. Enpä olisi uskonut, että sekin päivä koittaa.

Blogin hiljaisuus ei siis johdu siitä, että olisin jumahtanut Amerikkaan, eikä siitäkään, etteikö Turku tottakai edelleen olisi maailman tapahtumien napa (mitä eräs hävytön helsinkiläislukija taannoin kehtasi epäillä), eikä edes siitä, että työ olisi vienyt kaiken ajan. On vaan ollut kaikenlaista suunnitelmaa ja säätöä, ei ole tullut kirjoiteltua. Ei ole ainoa hoitamatta jäänyt asia: Amerikan tuliaisetkin on vielä viemättä Almalle ja Allille. Kohtahan nuo käyvät joululahjoista...

Tässä on suunnitteilla kaikenlaista, josta varmaankin syksyn mittaan raportoin, mutta nyt en vielä paljasta. Ei kannata pidättää hengitystä - mistään niin jännittävästä ei ole kyse. Isoja asioita pienelle ihmiselle, mutta pienenpieniä suurelle yleisölle. Sen voin sanoa, että EN ole muuttamassa ulkomaille, en nyt enkä varmasti vähään aikaan.

Mitäs muuta?

Viime kuussa Kaisa sipaisi huiviin hiivakuution tietääkseni ensimmäistä kertaa. Tai 3/4 hiivaakutiosta, jos tarkkoja ollaan, koska se 1/4 oli mennyt pizzataikinaan. Ei näkyviä vaikutuksia.

Yritin jossakin vaiheessa vierottaa Kaisan sohvalla oleilusta, koska sillä kuitenkin ON oma paikka sekä olo- että makuuhuoneessa. Niinpä olen kämpästä lähtiessäni ja öisin nostanut istuintyynyt sohvan selkänojaa vasten. Parina yönä olen herännyt siihen, että koira ähertää olohuoneessa. Kun aamulla herään, se makaa sohvassa ja on vielä vetänyt huovankin pehmusteeksi. Varmaan kiroaa yöllä, kun mamma on mennyt laittamaan tyynyt niin hankalasti, kauhean vaikea saada tehtyä pesää... Nyt se on palannut myös vanhaan tapaansa maata selkänojalla - siitäkin huolimatta, että laitoin sille ikkunan eteen myös tuolin (istuu se siinäkin usein ja katselee ulos).