...kele!

Huono onni on näemmä jäänyt asumaan mun elämääni. Nimittäin nyt sitten kosahti puhelin, joka tosiaan olikin jo peräti neljä viikkoa vanha, joten kyllähän sen oli aikakin räjähtää. En muista sitäkään tallensinko tähän asti keräämäni nimet puhelimen vai sim-kortin muistiin, joten hyvässä lykyssä olen siis taas tilanteessa, jossa mulla ei ole puhelinta eikä kenenkään numeroitakaan. Käsittämätöntä. Hienoa. Upeaa. Yritin etsiä kämpästä mun vanhaa kivikautista 3310:ä, jollainen on jossain vaiheessa ollut jokaisella:

jotta voisin käyttää edes jotain kapulaa. Mutta eihän sekään nyt halua löytyä, vaikka just viikko sitten sen jossain näin. Tai NE, nimittäin niitä on täällä kaksi (!).

Muuten hiljainen blogin päivitystahti johtuu lähinnä siitä, että tein koko viime viikon ympäripyöreitä päiviä työturvallisuustekstien parissa, joiden aikataulun laskin jostakin syystä täysin pieleen. Että kysykää vain millaista palosammutinta kuuluu käyttää sähköpalojen yhteydessä. Tai miten esineitä kannetaan oikeaoppisesti. Tai miten liukastumisen, kompastumisen tai kaatumisen voi välttää. Mutta älkää kysykö rakennustelineistä, nimittäin niistä en halua kuulla enää ikinä mitään.

No, jotain hyvääkin: Andrea saapui tänään kyläilemään Suomeen. Sää tottakai muuttui heti sateiseksi, mutta Forecan mukaan siihen on luvassa parannusta, joten jos vaikka viikonloppuna käytäisiin tutustumassa saaristoon. Lunttasin etukäteen vähän Turku-tietoa, ja osasin näin ollen kävelyllä kertoa, että Turku paloi maan tasalle vuonna 1827 ja yksi Suomen ensimmäisistä pizzerioista on v. 1975 perustettu Dennis Linnankadulla. Andrea ei ole Köpistä pohjoisempana ollut ennen, mutta kuulemma Suomi muistuttaa monessa mielessä Kanadaa. Yhm.

Päivän sana kääntäjän arjesta: trapetsikorjaus (liittyy muuten projektoreihin)

Miltä tuntuu olla taas Turussa?

Kiitos, kivaltahan se oikeastaan tuntuu. Tämä vastauksena kaikille niille, jotka ovat jo tuota kysyneet sekä niille, jotka eivät ole vielä ehtineet kysymään.

Mukavinta kotiinpaluussa:

- Omat huonekalut ja tavarat ympärillä. Tajusin vasta palattuani, että oli itse asiassa ollut ikävä tuota Ikean sohvaakin, keittiöstä ja sen tarvikkeista puhumattakaan.

- Ei enää vammaisfiilistä (ainakaan yhtä usein). Kaupan täti ymmärtää, mitä yritän kysyä ja vastavuoroisesti ymmärrän, mitä kaupantäti sanoo. Jos jompi kumpi ei ymmärrä, vika ei todennäköisesti ole kielitaidossa.

- Ystävät puhelinsoiton päässä ja aika moni silläkin etäisyydellä, että voi pyytää vaikka lenkkiseuraksi

- Paremmat ulkoilumaastot. Tämä siitäkin huolimatta, että olen ehtinyt vasta kerran Ruissaloon, muuten olen pyörinyt tässä Uudenmaankadun tuntumassa.

- Kaupassa on vaikka mitä uusia tuotteita! Pätkiksiä saa pusseissa, on tullut uusia jogurtteja, uusia siidereitä (miten kukaan enää keksii uusia makuja, en käsitä), uusia jäätelöitä (mustikkapiirakan makuinen Aino on aika nam). Ja päälle pääteeksi tietysti vanhat herkut, joita on vuoden aikana saanut vain rajoitetusti.

Ikävintä kotiinpaluussa:

- Kaksi viikkoa Turussa ja ensimmäinen poliisikoulun pääsykokeissa reputettu pikkuhitleri on jo kohdattu. Näitä takakireitä keski-iän ylittäineitä elämän sulostuttajia sitten riittää.


Uudet kansalaiset

Viime viikolla katsastimme Kaisan kanssa muutaman uuden Suomen kansalaisen. Uuden siis sikäli, että olivat saapuneet maailmaan sillä aikaa, kun olimme poissa. Tiistaina Oskari (kuvassa) ja Ilona...

...keskiviikkona naapurin Isla ja torstaina sitten Vinski.

Kaisan suhtautuminen natiaisiin on se, että kun niitä ei katso päinkään, niitä ei tavallaan ole olemassa, eikä voi siis käydä kovin kummoisesti. Se yksinkertaisesti ei kiinnitä lapsiin mitään huomiota. Ainoa hetki, jolloin sen mielenkiinto herää, on -yllätys- ruokahetki. Muksuissa kun on se etu, että ne tiputtelevat ruokaa tahallaan ja tahattomasti. Siinä on pienen Kaisan hyvä olla kytiksellä.

Kummityttö Alma täytti viikonloppuna 4 v. En lähtenyt tällä kertaa Espooseen, kun sieltä juuri tulin ja itse asiassa tällä kertaa työtilannekaan ei olisi antanut periksi. Lahjan vein kuitenkin jo ennen paluuta Turkuun.

Synttärijuhlia seuraavana aamuna uusi Nokia piippasi viestin merkiksi. Lämminhenkinen viesti tuli kummitytön isältä.

"Laura, PERKELE! tämän vielä kostan"

???

Aivot löivät hetken tyhjää, ja laitoin sitten vastausviestin, jonka jälkeen puhelin soi. Syy viestiin selvisi, ennen kuin toisessa päässä kukaan ehti sanoa mitään. Sieltä nimittäin kuului iloinen ksylofonin kilkatus. En muistanutkaan, että toin Almalle ranskalaisen mekon lisäksi ksylofonin lahjaksi. Toki lapsen musikaalisia harrastuksia tulee tukea. Lapsen isä tosin taisi olla toista mieltä... Voi olla, että ksylofoni on kokenut mystisen katoamisen ennen kuin seuraavaksi Espooseen ennätän.

Tapahtui 10 vuotta sitten...

Elettiin toukokuun alkua 1997. Dalmatiankoiratyttö Essi, hienommalta nimeltään Doh Hill's Amiable, raahautui paikalleen ja asettui yöpuulle. Olo oli hivenen raskas. Joitakin kuukausia aikaisemmin oli käyty treffeillä Remun, komean tumman uroksen kanssa, ja tämän rakkauden hedelmiä oli nyt kannettu mukana ihan riittävän kauan. Pian olisi synnytyksen aika.

Kello 3.30 alkoi tapahtua. Ensimmäisenä esiin punnersi urospentu Rolex. 20 minuuttia myöhemmin, tyylikkäästi takalisto edellä maailmaan saapui 415 grammaa painava iso tyttöpentu, josta tulisi myöhemmin kovasti äitinsä näköinen. Tässä vaiheessa se tosin näytti samanlaiselta ohuen valkoisen karvan peittämältä vaaleanpunaiselta porsaalta kuin muutkin. Tyttö saisi nimekseen Kaisa. Pienen Kaisan jälkeen pentuja pullahteli esiin vielä 10, joista yksi ikävä kyllä kuoli. Tosin oli 11 pennunkin huoltamisessa hommaa ihan kylliksi.

Ahneitahan nuo olivat kaikki, eikä Kaisa varmasti jäänyt muiden jalkoihin, kun piti päästä ruoka-automaatille. Täydellä vatsalla oli sitten mukava vetää tirsat ja kerätä voimia seuraavaa kierrosta varten. Huoletonta oli pienen Kaisan elämä, tässä vedetään tirsoja pää siskon (tai veljen...) kaulan päällä.

Pennut kasvoivat ja kehittyivät. Viikon vanhoina vaaleanpunaisten pikkuporsaiden turkissa alkoivat pilkut jo häämöttää...

... ja 4,5 viikon ikäisinä turkit olivat jo täysin pilkuttuneet. Tästä kuvasta Kaisan jo tunnistaakin. Siellähän se on oikeassa yläkulmassa huoltamassa tassua.

Essi-parka alkoi jo väsyä äidin rooliinsa, eihän näitä ahmatteja päässyt karkuun minnekään!

Mutta suru tulisi silti puseroon, kun pennut yksi toisensa jälkeen muuttaisivat uusiin koteihinsa. Pianhan se olisi edessä, eivät vain rassukat tienneet siitä itse mitään. Tässä aletaan olla jo lähellä luovutusikää. Siellä se on Kaisakin, joukon keskellä (napsauta kuvaa, niin näet missä).

Kaikille pennuille olikin jo löytynyt ostajaehdokas, vain Kaisa oli vielä varaamatta. Olipa hintaa vielä alennettukin, kun tytön pilkutus ei muka aivan vastannut missisäännöksiä. Silmän ympäriltä puuttui mustaa reunusta. Liekö se ollut syynä vai mikä siihen, ettei kukaan ollut Kaisaa vielä varannut, kun naapurissa mökkiä pitävä Maru tuli pentuja katsomaan. Ja muisti samassa ystävänsä, joka oli puhunut koiran hankinnasta, muttei ollut vielä ryhtynyt toimiin sen suhteen. Maru soitti ystävälleen Turkuun, joka pohti asiaa (ainakin tunnin) ja vielä toisen tunnin sitä, kehtaako juhannusaattona kenellekään soittaa. Ja soitti sitten kumminkin. Näin oli sitten Kaisakin varattu ennen luovutusikää.

Niinpä niin, tein niin kuin kaikkialla neuvotaan olemaan tekemättä: ostin sian säkissä (eikä tämä kaikilta osin ole kielikuva), varasin koiran sitä tai sen vanhempia näkemättä. Ouluun asti en ehtinyt lähtemään, kun oli töitä ja sen jälkeen lähtö kuukaudeksi Romaniaan. Reissuun sitten otin mukaan kaksi valokuvaa koirasta.

Elokuun alussa lähdin sitten junalla kohti Oulua. Asemalla olivat vastassa kasvattaja Marita sekä Kaisa ja velipoika Rolex, joka muistaakseni oli jostakin syystä palannut takaisin ensimmäiseltä omistajalta. Kotipaikassa olivat sitten odottamassa vielä Essi, sen äiti eli Kaisan mummo Daami ja vanhempi uros Kessu (joka tuli nukkumaan mun viereeni ja liiskasi mut vasten seinää niin, että hiki virtasi). Alla Kaisa äitinsä Essin kanssa.

Junalla palasimme sitten yhdessä Turkuun. Kaisa nukkui rauhallisesti koko 8 tunnin junamatkan. Jotenkin selvitimme myös vaihdon Tampereella, vaikka mulla oli kassin ja koiran lisäksi raahattavana myös 15 kilon säkki Hill'sin kuivamuonaa... Mutta kotiin päästiin kuitenkin ja tässä ollaan jo oman kodin parvekkeella.

Vaikea uskoa, että siitä on pian 10 vuotta, kun toin Kaisan pohjoisesta Turun Suikkilaan. Vaikea muistaa, että joskus on ollut aika, jolloin leivän saattoi jättää keittiön pöydälle vartioimatta. Tai että joskus on voinut ostaa mustia neuleita. Tai nuokkua koko päivän sisällä sadesäällä.

Kuvat (kahta viimeistä lukuunottamatta): Marita Ollikainen

Ranskalainen punkki

Blogin nimeä täytyy vaihtaa. Jos jollain on hyvä ehdotus, sen saa jättää kommenttilootaan. Myös huonoja ehdotuksia otetaan mielellään vastaan. Tai ihan viestejä ilman mitään ehdotuksiakaan... Suomessa ollaan, tosin ihan vielä ei kotona asti, vaan Sannan nurkissa Haagassa. Kaisa odotti täällä hyvissä voimissa, mutta selvästi aika uupuneena. Eilen löysin sen korvan takaa punkin. Arvelen, että se on tuliainen Ranskasta, näytti nimittäin erilaiselta kuin ne, joita ennen olen kiskonut sen turkista. Yhtä etova se kyllä oli.

Koska lähes kaikki lukijat ovat Suomessa, on vissiin turha kertoa, että täällä on muuten kylmä. Olen siirtynyt käyttämään talvitakkia, joka Antibesissa oli talvellakin liian lämmin. Kai tännekin kesä tulee sitten lopulta joskus. Jollei tänä vuonna niin viimeistään seuraavana... Verkkokaupasta menin ja ostin uuden puhelimen, joka on entistä huomattavasti hienompi (entinen oli hirveä, joten sikäli mikä vaan malli olisi kelvannut). Erinomainen keino varkauden jälkeisen hatutuksen minimointiin on hankkia kaikki kadonneet esineet takaisin nopeasti ja mahdollisuuksien mukaan parempina versioina kuin alkuperäiset. Joka tapauksessa puhelin toimii ja numero on sama kuin ennenkin. Edelleenkään mulla ei ole kylläkään juuri kenenkään numeroita.

Alla vielä kuvia lähtötunnelmista.

Kaisa ja lentoboksi. Tässä ollaan jo kentällä.

Matkalaukut painoivat reilun 25 kiloa kappale. Niitä oli mukava kantaa keskellä yötä kolmanteen kerrokseen talossa, jossa ei ole hissiä.