Sisko ja sen veli ja niitten täti

Virginiassa ollaan, tai tarkemmin sanoen Virginia Beachissä. Eilen lauantaina käytiin Cape Henryn majakalla, joka sijaitsee armeijan alueella. Niinpä koko joukolta tarkistettiin henkilöllisyystodistukset, auto tutkittiin ("Do you have any weapons in the car? Alcohol? Explosives?") ja lopuksi annettiin ajo-ohjeet ("Do not pass the yellow lights. I repeat: do not pass the yellow lights"). Asia selvä, ja pääsimme ajamaan majakoille. Majakoita oli kaksi, toinen toiminnassa oleva (alla), toinen vanhempi käytöstä poistettu, johon pääsi kiipeämään.


Tarja ja Jonatan ylhäällä vanhassa majakassa.

Sisko ja sen veli ja niitten täti.

Virginia Beach on oli sikäli nimensä mukainen, että rantaviivaa riitti.

Tänään sunnuntaina onkin sitten ollut viimeinen varsinainen lomapäivä tällä reissulla, huomenna ohjelmassa on jälleen pelkkää autossa istumista, joskin maisemat toivon mukaan ovat vähän tulomatkaa mielenkiintoisemmat. Matkustusosuudella on muutama jännitysmomentti: ensinnäkin täällä on hirmumyrskyvaara (Gabrielle), jonka takia paluureitti ei vielä ole varma. Toisekseen vaihdan konetta Frankfurtissa tiistaina, joka sattuu olemaan 11/9-vuosipäivä ja Saksassahan on juuri pidätetty muutama tyyppi, joiden aikomuksena oli räjäyttää juuri Frankfurtin kentällä. Jos kaikki sujuu suunnitelman mukaan saavun kuitenkin Suomeen tiistaina joskus kuuden maissa.

Tilanne Esprit-liikkeessä

On ihmisiä, jotka kärsivät korkeanpaikan kammosta. Tai aukeanpaikankammosta. On olemassa araknofobia, antropofobia, aerofobia, agorafobia, klaustrofobia, akrofobia, karsinofobia, astrafobia, nekrofobia, kardiofobia... Mulla on kammo yli-innokkaita (lue: päällekäyviä) myyjiä kohtaan. Suomessa tämän fobian kanssa on helppo elää, koska suomalaisten myyjien palvelualttius tavallisesti rajoittuu tuotteen rahastukseen kassalla. Pieniin putiikkeihin en silti tavallisesti mene Suomessakaan. Enkä ainakaan, jos liikkeessä on enemmän myyjiä kuin asiakkaita. Shoppailuun on mahdotonta keskittyä, jos tuntuu siltä, että silmäpari porautuu selkänahkaan. Sovittamassa ei varsinkaan voi käydä, jos pukukopin oviverhon takana on joku odottamassa valmiina ahdistelemaan "no, oliko sopiva"-tyyppisten kysymysten kanssa. Onhan se naurettavaa, mutta niinhän kaikki fobiat ovat, enemmän tai vähemmän.


Olin etukäteen googlettemalla todennut, että Manhanttanin suurempi Esprit on Time Warner -ostoskeskuksessa.

Amerikkalainen palvelualttius oli tässä vaiheessa jo käynyt tutuksi, joten kun näin, että suhteellisen suuri myymälä oli lähes tyhjä, olin jättää jo koko käynnin väliin. Toisaalta olin varta vasten tullut Central Parkista ulos juuri tästä kulmasta, joten työnsin fobian taka-alalle, ja astuin sisään. Pääsin etenemään ehkä 5 metriä ennen kuin hyvin pirtsakka myyjätyttö tuli esittäytymään ("Hi, how are you? My name is Kiki...") ja vannottamaan, että tulisin kysymään, jos jotain kysyttävää tulisi. Hyvin ystävällistä, kiitos, tulen toki kysymään. Ja hymy-yritelmä päälle.

Pääsin etenemään rauhassa toiset 5 tai ehkä 10 metriä, kun Kiki tulee uudelleen. "Löytyykö mitään? Blaablaablaa". Nyt alkoi ahdistus nousta. Mumisin jotakin ja silmäilin samalla mahdollista pakoreittiä. Päätin kurvata vielä katsomassa yhtä hametta melko lähellä ulko-ovea. Eikö rynni toinen myyjä paikalle, tällä kertaa mies. "Löytyykö oikeaa kokoa?" (no en ole ehtinyt vielä katsoakaan). "Tätä olisi myös toisen värisenä. Missäs se nyt olikaan...". Löytää toisenvärisen hameen ja roikottaa sitä ilmassa selvästi odottaen jotain kommenttia. Kerroin, että toinenkin hame on kiva, mutta musta-harmaa helpompi yhdistellä, johon myyjä kertoi, että oranssisävyistä hametta voi kivasti yhdistää ruskeaan. Tässä vaiheessa olin päättänyt paeta välittömästi, kunhan pääsen myyjästä eroon. Mies poistui, samoin minä ja nopeasti. Luultavasti samaa hametta saa Suomestakin.

Vallan ytimessä

Eilinen (perjantai) kului pääasiassa autossa. Vaikka auto onkin iso ja komea (siitä kuva myöhemmin), 7 tunnin moottoritierupeamaa voi ehkä kuvata vai yhdellä sanalla: t-y-l-s-ä-ä. Onneksi aika tasan puoliväliin oli ohjelmaan kirjoitettu tutustuminen vallan ytimeen eli Washingtoniin. Asteita lähemmäs 100 Fahrenheitia, siis hikistä.

- Forrest!!!
- Jenny!!!
(Lisää elokuvista tuttuja paikkoja.)

Turisti Lincoln-monumentin portailla. -- Valkoista taloa piti tietenkin käydä vilkaisemassa. Jotenkin se näytti pienemmältä kuin etukäteen olisi ajatellut eikä aitakaan ollut erityisen korkea tai vakuuttava.

Sitten vielä Capitol-kukkula ja kipin kapin takaisin autolle ja jatkamaan matkaa.


Lippuja lippuja lippuja.

Harhailua Central Parkissa

Eilen päätimme jakautua kahdeksi turistiyksiköksi: Pete lähti Metropolitan Museum of Artsiin ja sieltä luonnontieteelliseen museoon, minä taas Saksan ja Itävallan taidetta esittelevään Neue Galerie -museoon, joka oli pieni, eikä oikeastaan sen 15 doltsun arvoinen, jonka siitä maksoin. Ei siitä siis sen enempää.

Neue Galerie sijaitsee Central Parkin reunalla, joten suunnitelmana oli siitä harhailla puiston kautta sen eteläreunalla sijaitsevaan Time Warner -ostoskeskukseen (ja siellä Esprit-myymälään, jossa sain fobiakohtauksen, mutta siitä myöhemmin lisää). Harhailuksi se vähän menikin, kun pyörin pitkin Jackie Kennedy Onassiksen allasta reunustavaa juoksurataa, enkä oikein osannut päättää, missä suunnassa on etelä...

Löytyihän se etelä lopulta ja löysin lopulta kartan puutteista huolimatta sinne minne halusinkin. Matkan varrelta muutama kuva.

Laukut ja Pete odottavat ovella, joten nyt kone kiinni ja kohti Newarkin lentokenttää, jossa meitä pitäisi olla odottamassa vuokra-auto. Jos kaikki menee suunnitelman mukaan, olemme jo illalla Tarja(-tädi)n luona Virginia Beachissä.

Turisteilua

Kaksi päivää on nyt kävelty pitkin poikin Manhattania, jalat on päällystetty laastareilla ja päkiöitä jomottaa, mutta on se ollut vaivan arvoistakin. Melkein kuitenkin jo ilolla odottaa huomista n. 6 tunnin automatkaa Washingtonin kautta Virginia Beachiin. Eipä ainakaan tarvitse seisoa jalkojen päällä koko päivää.

Eilinen turistikierros alkoi Empire State Buildingistä, joka on hotellilta kävelymatkan päässä. Muistelin, että Uneton Seattlessa -leffan loppukohtauksessa Meg Ryan juoksee Empire State Buildingin ovesta sisään ja lähes suoraan hissiin ja taas hissistä suoraan näköalatasanteelle. Ehkä draama olisi kärsinyt, jos Megiä olisi oikeasti juoksutettu turvatarkastuksen, läpivalaisun ja tuhannen käytävän kautta ensin ensimmäiselle hissille ja sieltä vielä toiselle hissille. Väkeä oli onneksi suht vähän, joten odotusaika jäi lopulta aika lyhyeksi.




En tiedä, mikä on pulujen tavallinen lentokorkeus, mutta siellä ne rauhallisesti istuivat tasanteen reunalla n. 350 metrin korkeudessa.

Empire State Buildingiltä Ground Zeron...

...kautta Vapaudenpatsaalle. Kuinkahan monta jokseenkin identtistä patsaskuvaa turistit ottavat joka ikinen päivä? Tässä niistä yksi.

Ja sama toisesta kuvakulmasta.

Sekin kiinnostaisi tietää, kuinka monta pikkuista Vapaudenpatsasta päivittäin myydään ja mitä ihmettä ihmiset niille tekevät, kun palaavat lomalta kotiin?

Liberty Islandilta matka jatkui Ellis Islandille, jonne maahanmuuttajat aikoinaan ensin kärrättiin lääkärintarkastusta ja muita selvityksiä varten ennen kuin lupa rantautua annettiin, tai sitten ei annettu. Siihen aikaan tosin vain 2 % pyrkijöistä käännytettiin takaisin. Museosta selvisi sekin, että nykyään Amerikassa asuu vajaat 600 000 ihmistä, joilla oman ilmoituksensa mukaan on suomalaisia sukujuuria. Luvussa on mukana sekä Amerikan kansalaiset että ne, jotka asuvat maassa, mutteivät ole Amerikan kansalaisia. Eniten suomensukuisia on Minnesotassa, Wisconsinissa ja Michiganissa, eli pohjoisessa. Vastaanottoaula oli restauroitu näyttämään siltä, miltä se näytti vilkkaimpina maahanmuuton vuosina 1910- ja 1920-luvulla.



Illalla vielä Times Squarelle. Uskomatonta, mutta todellakin esimerkiksi yksinkertaisen suklaarakeen (tässä tapauksessa m&m:n) ympärille voi rakentaa kokonaisen brändin ja pystyttää 3-kerroksisen kaupan, joka myy kyseisten rakeiden lisäksi myös kaikkea mahdollista mainoskrääsää.


Ja sokerina pohjalla:

Siis pliis.

Sisko ja sen veli Isossa Omenassa

Huh. Käytännössä koko päivä ollaan oltu reissussa (2 tuntia tästä päivästä tosin menetettiin aikaeron takia). Mun erinomainen lentokarmani ei riittänyt Dallasia pitemmälle. Peten lentokarmahan on sitä luokkaa, että ihme jos oikean vuorokauden puolella pääsee perille. Dallasissa koneen piti olla kaikin puolin ajoissa, istuimme jo koneessa ja kone oli jo liikkeessäkin, kunnes se sitten pysähtyi ja kapteeni tiedotti, ettei Newarkin kentälle anneta toistaiseksi laskeutumislupaa kenellekään. Syytä ei kerrottu. Siispä nokka takaisin porttia kohden ja terminaaliin odottamaan lisätietoja. Ikuisena pessimistinä aloin jo olla varma, että lähtö siirtyy seuraavaan päivään, mikä olisi sotkenut huolella suunnitellun aikataulun aika perusteellisesti. Pessimismin hyvä puoli on se, että useinkin saa yllättyä iloisesti. Alle tunnin odottelun jälkeen pääsimme uudelleen koneeseen ja saavuimme lopulta Newarkiin vain tunnin myöhässä, klo 19.30 paikallista aikaa.

Ikuinen Pessimisti pääsi jälleen ilahtumaan iloisesti, kun hotellin varaus todellakin löytyi, huone oli sellainen kuin pitikin (kaksi double-sänkyä, vieläpä eri huoneissa) ja jopa huoneen langaton nettiyhteys, jonka avustuksella tätäkin tässä naputetaan, pelaa. Kerrassaan hämmästyttävää.


Koska edellisestä murkinasta alkoi tässä vaiheessa jo olla tovi, lähdimme saman tien metsälle. Hotelli on aika lähellä Times Squarea, sikäli kun se jollekin jotain sanoo. Kuljimme H. Moilasina haavi auki taivaalle tuijottaen, eikä kukaan varmaankaan huomannut, ettei olla paikallisia. Täytyy huomenna muistaa pitää ainakin suu kiinni, ettei tipu pulunkakka suuhun. Näin illalla sitä vaaraa ei taida olla.

Välähdyksiä

Pyörränkin päätökseni ja postaan Santa Festä vielä viimeisen kerran. Laukut on pakattu ja huomenaamulla seiskan pintaan startataan kentälle. Kommentteja edellisiin postauksiin oli tullut ennätysmäärä! Kaikki arvauksia esittäneet osuivat oikeaan: pinkit, siniset ja hopeanharmaat pötkylät ovat kakkapusseja, joille on myös muovinen pidike. Kaisalla tulee ilman muuta olemaan kulmakunnan komeimmat kakkapussit. Kaisahan on siis Sannan luona hoidossa, kun sitä kommenteissa kyseltiin. Sen verran se on viime aikoina ollut hoidossa, ettei nykyään ole moksiskaan kun mamma häviää vähäksi aikaa. Pääasia, että ruokahuolto pelaa ja hoitotädeiltä sitäpaitsi on tavallisesti helpompi kähveltää hiukopaloja.

Muutama välähdys tältä päivältä:

Aamulla aurinko paistoi siniseltä taivaalta, joten halusin altaalle. Ilmeni, ettei Pete ole koko puolentoista vuoden aikana käynyt altaalla kertaakaan (!!!). Portilla selvisi myös, että yksikään avaimista ei sopinut lukkoon, ilmeisesti oli jäänyt altaan avain saamatta aikanaan... Meidät kävi päästämässä sisään työntekijä. Koska tänään on Labour Day, siis pyhäpäivä, jengi on lähtenyt pitkäksi viikonlopuksi jonnekin. Siispä altaalla oli mun lisäksi käytännössä yksi ihminen. Kohtuullisen rentouttavaa. Melkein harmittaa, etten käynyt siellä köllimässä ekoina päivinä.

Pete asuu vuokra-asuntokompleksissa, jonka nimi on Rancho Vizcaya ja joka näyttää tältä:





Peten kämppä on alimmassa kuvassa puskan takana, eli portaat ylös ja vasemmalle. Uima-allasreissun jälkeen käytiin parissa kaupassa. Suomessa joulun jälkeen tavallisesti joulukrääsä myydään 80 %:n alennuksella pois tai pakataan varaston takimmaiseen nurkkaan. Täällä ei moista vaivaa haluta nähdä, vaan paikallisessa jättitiimarissa oli joulukuuset heti tuulikaapissa ja muulle joulukrääsälle tilaa hyllykaupalla. Suurena joulun ystävänä kannatan suomalaista menettelyä...

Chili on iso juttu täälläpäin. Joka kerta (= kaikki 2 kertaa), kun kävimme supermarketissa, sen takana oli väkeä jonottamassa chilien paahtopisteeseen.


Iltapäivällä suuntasimme syömään intialaiseen.

Olimme ensimmäiset asiakkaat, joten tarjoilijalla oli aikaa kertoa esim. edellisestä työpaikastaan risteilijällä, jolla oli käynyt myös suomalaisia ("nice people"). Tarjoilijan vääntäessä juttua valot yhtäkkiä sammuivat: sähkökatko. Ja pitkä sellainen. Seurasimme säleverhon läpi, miten kokki-raukka väkersi annoksia taskulampun valossa. Kaikki muut paikalle saapuneet asiakkaat käännytettiin pois; meitä ei kai kehdattu, kun olimme kerran jo pöydässä ja tilanneetkin. Ruoka oli hyvää ja tarjoilijat paikalla käytännössä meitä varten, kun muitakaan ei ollut. Kun poistuimme ravintolasta, sähköt olivat edelleen poikki. Tarjoilija huikkasi vielä pihalla pois lähtiessämme jotakin "Lauralle ja Patrickille" ja keikutti lanteitaan. Viittasi vissiinkin huomiseen tanssitapahtumaan, josta oli ollut juttua. Mutta huomennahan me emme täällä enää olekaan...

Intiaanien jäljillä

Toinen lomapäivä ja Dodgen nokka kohti Bandelierin kansallispuistoa. Kiersimme kaksi erilaista reittiä, joista molempien varrella intiaanit ovat joskus 1200-1500-luvulla majailleet. Nämä intiaanit eivät olleet mitään wigwam-kansaa, vaan asuivat rivi- ja kerrostaloissa, joista pohjarakennelmat ovat vieläkin jäljellä turistikansan kummasteltavana. Yksi tällainen asumus on tuo alhaalla näkyvä ympyrä, joka oli kaksikerroksinen ja johon majoittui aikanaan noin sata henkeä.

Maan tasolta sama näytti tältä.

Kerrostalokompleksin lisäksi osa heimosta asui kanjonin seinämien kylkeen rakennetuissa rivitaloissa ja kallioon koverretuissa luolissa, joista alla olevassa kuvassa näkyy oikeastaan vain seinämään koverretut reiät. Reikien perusteella on voitu laskea, että taloissa on ollut kolmekin kerrosta.

Turisteja kiipeämässä luolaan ja patsastelemassa luolan ikkunassa.




Maisemat kanjoniin olivat aika huimat, mutta toisella reitillä ehkä vieläkin kauniimmat, karummalla tavalla. Tännekin korkean kallion päälle intiaanit olivat keksineet pykätä asuinalueen. Jos vesi on täytynyt raahata alhaalta maan tasosta, ovat varmaan olleet aika timmissä kunnossa nämä intiaanit. Sen verran oli nousua, ja sen verran vaikeakulkuista.




Ei lonkkavikaisille mummoille tämä reitti: tästä ensin kourua pitkin (tikkaiden pystypuu näkyy) ja sitten tikapuita pitkin alas.



Onneksi oli matkaopas, joka kertoi (luki esitteestä) mitä missäkin piti osata katsoa.




Ja paluureitti näkyy tässä.
Loppuun vielä perinteinen itselaukaisinkuva vaeltajista.

Välillä kuvat kertovat enemmän kuin teksti. Erityisesti silloin, kun koko päivän aikana ei periaatteessa tapahdu oikeastaan mitään. Huomiseksi suunnitelmissa venymistä uima-altaalla ja mahdollisesti pyörähdys kaupungilla, jos kaupat Labour Daystä huolimatta sattuisivat olemaan auki. Näistä kahdesta aktiviteetista ei varmaan irtoa sen enempää kuvia kuin tekstiäkään, joten päivityksiä lienee luvassa seuraavan kerran, kun saavumme Manhattanille. Ainakin, jos hotellihuoneessa on wi-fi, kuten hotlan nettisivuilla luvattiin.