KöhKöhKöh

Flunssa on saavuttanut vaiheen, jossa köhin kuin keuhkotautinen (tai ehkä olenkin juuri sitä). Jos yskimisen lomassa yritän sanoa jotain, ääni ponnahtaa mielivaltaisesti bassosta falsettiin ja takaisin. Kun suun avaa, ei koskaan tiedä missä äänilajissa ääni tulee ulos vai tuleeko ulos ylipäänsä yhtään mitään muuta kuin pelkkää pihinää. Muuten olo on jo parempi, mutta tämä köhinä vie hitaasti hermot.

Koska Joekin on vaivainen (epämääräinen jalkavamma), otimme illalla turistijunakyydin Juan-les-Pinsiin ja takaisin, jottei tarvitsisi kävellä. Kaisa tuli mukaan ja katseli maisemia korvat tuulessa hulmuten. Juan-les-Pinsissä oli populaa niin paljon, että hyvä kun eteenpäin pääsi, eikä aina päässytkään. Somannäköinen ranskalaiskuvaaja halusi ottaa Kaisasta kuvia (ja pari myös Joesta ja musta), joita saisi tänään käydä katsomassa ja halutessaan ostamassa. Kai sitä täytyy uteliaisuuttaan käydä niitä vilkaisemassa, vaikka arvatenkin ovat hirveitä. Kaisakin, joka sentään on tottunut malli ja yleensä poseeraa kauniisti, roikotti kieltä ja näytti miltä tahansa keskinkertaiselta hurtalta.

Ihanaa, sadetta!

Eilen satoi ja ukkosti. Tänään sataa vielä enemmän ja ukkostaa lujemmin. Ihanaa, se tarkoittaa sitä, että lämpötila laskee ainakin hetkeksi! Ja jos oikein hyvin käy tämä saattaa tarkoittaa myös sitä, että helleaalto on tältä erää ohi. Toivon niin. Helleaallossa kärvistely on ajoittain aika tuskaista, ja vielä tuskaisempaa se on silloin jos sattuu olemaan flunssassa. Sellaisen onnistuin nimittäin hankkimaan itselleni aiemmin tällä viikolla, kun lähdin Chrisin kanssa katsastamaan luksusrantaa Cap d'Ailiin Monacon lähelle ja paluumatkalla istuin erinomaisen viileäksi ilmastoidussa autossa liian vähissä vaatteissa. Tyhmästä päästä... jne.

Ranta oli kuitenkin näkemisen arvoinen. Tähän asti olen käynyt pääasiassa Antibesin pienellä hiekkarannalla, joka on itse asiassa oikein kiva, rauhallinen ja myös sikäli turvallinen, että puhelimen ja vähäiset rahavarat voi jättää kassiin, kun käy uimassa. Cap d'Ailin Plage Mala oli puolestaan vähän toisentyyppinen paikka: rantatuolin sai varata hintaan 18 euroa/päivä (tai 14 e/puoli päivää), olutta voi tilata suoraan tuolin vieressä olevalle pöydälle (vrt. mukana tuotu lämmin vesipullo kassissa), ruokaakin olisi saanut. Ranta oli lisäksi vallan hienolla paikalla kahden suuren kallion välissä, vesi oli kirkasta ja ihanan puhdasta, toisin kuin tällä hetkellä Antibesissa.
Väkeäkään ei ollut tungokseen asti. Ikävä vaan, että oli niin polttavan kuuma, ettei Chrisin walesiläinen nahka sellaista kestänyt. Niinpä lähdimme kotia kohden aikaisemmin kuin oli tarkoitus. Tosin ihan hyvä niin, en muutenkaan jaksa maata rannalla tuntikausia, luksusranta tai ei. Kuulemma kyseinen ranta on ollut aikaisemmin Grimaldin perheen yksityiskäytössä. Kelpaisi kyllä mullekin.

AquaToy

Lauantaina postimies, jolla on ollut ruotsalainen tyttöystävä, ja joka ehkä siksi osaa englantia (ja myös hieman ruotsia), soitti ovikelloa ja ojensi A4-kokoisen pehmustetun kuoren. Kuoren päällä luki aivan oikein minun nimeni ja osoitteeni, mutta lahja ei kylläkään ollut minulle [huomautus: minulle postimies on tuonut tähän mennessä ainoastaan laskuja, hesarin ja paketillisen kirjoja, jotka lähetin itse itselleni ennen Suomesta lähtöä]. Lahja oli luonnollisesti Kaisalle, joka selkeästi muutenkin on tämän talouden suositumpi jäsen. Kuoresta paljastui kankaalla päällystetty pötkylä, jonka kyljessä luki AquaToy ja jonka päällä oli mustia ja valkoisia irtokarvoja. Lahja poikaystävä-Aarolta (dallu myöskin), ja terveiset toki karvakirjoituksella mukana. Kaisa nuuhki pötkön tarkkaan, nuolaisi sitä pari kertaa ja katsoi ovelle siinä toivossa, että karvaterveisten lähettäjä saattaisi olla myös jossakin lähistöllä.

Vesilelu saapui loistavaan aikaan, nimittäin Nizzasta hankittu erinomainen kumilelu kesti Kaisan hellävaraista käsittelyä vain kaksi viikkoa, enkä ollut löytänyt sille seuraajaa. Ja täytyyhän joku lelu olla, jota heittää veteen niin, että Kaisa sen saa sieltä uiden pelastaa. Pitihän lelun toimivuutta heti testata. Kuten kuvasta näkyy (kuvat saa muuten klikkaamalla suurennettua), Kaisa kantaa lelun kiltisti kotoa rannalle ja takaisin, vaikka suolavedessä uitettu kangaspötkö tuskin maistuu kovin hyvältä.


Kaisa Pipuna kiittää Aaroa ja taustavoimia Terhiä, Jukkaa ja Oskaria.

Elämää saunassa

Ei ole tullut viime aikoina hirvittävästi kirjoiteltua: saunaa muistuttavissa lämpötilaolosuhteissa koneella istuminen ei oikein innosta, eikä toisaalta juuri ajatuskaan kulje. Tästä voi päätellä myös missä määrin olen viime aikoina saanut mitään töitä tehtyä, etenkin kun varsinaisen työkoneen virustorjuntaohjelman päivityksessä ilmaantui odottamattomia ongelmia, ja olen siirtynyt toistaiseksi käyttämään vanhaa kunnon paskaceria. Kirjoitustauko on saattanut karkottaa yhden kolmesta vakituisesta lukijasta, joten en viitsi karkottaa 50 prosenttia jäljellä olevasta yleisöstä kuvaamalla kyseistä ongelmaa sen tarkemmin.

Mainittu helleaalto saapui Ranskaan samoihin aikoihin kuin Tanjakin, siis viime viikon puolivälin tienoilla. Tanja tuli junalla aivan yhtä hikisestä Barcelonasta, josta matka muutamien pienien ongelmien seurauksena kesti peräti 16 tuntia. Voi vain kuvitella, miten kypsä moinen matka on taittaa yksin... Tanja oli Nizzassa ja Monacossa käynyt jo aiemmin ja Barcelonassa saanut hikisestä kaupunkikartoituksesta tarpeekseen, joten päädyimme pysymään Antibesissa ja ympäristössä, mikä näillä helteillä oli emännälle kieltämättä helpotus. Ohjelmasisältönä siis lähinnä rantalomailua, kyläympäristössä pyörimistä, syömistä ja lauantaina retki Juan-les-Pinsiin, joka on Antibesin niemen toisella puolella sijaitseva bilehileturistikeskus. Juan-les-Pins on ilmapiiriltään ihan toisenlainen kuin Antibes, joka tosin tähän vuodenaikaan on yhtä lailla turistikeskus, muttei todellakaan bilehileille suunnattu. [On Antibesissakin disko, jossa olen peräti kerran käynytkin, ihan ensimmäisellä viikolla. Kyseinen Golden Gate on tosin aikamoinen luola, hiukan sivussa ja niin piilossa, etten löytäisi sinne uudelleen. Ties mikä salakapakka...] Tanjan paluulento oli jo sunnuntaina, joten äkkiä humahti sekin vierailu. Seuraavaksi saapuukin sitten Joe jo ensi lauantaina. Toivon mukaan helleaalto siihen mennessä hellittää, viikkoa ei oikein ehkä jaksa rannallakaan maata, eikä näillä lämpö- ja kosteusasteilla juuri muuta kykene tekemään. Paitsi nukkumaan päikkäreitä pimennetyssä makuuhuoneessa, kuten on todettu. Yritin tämän viikon alusta ottaa käyttöön uuden päivärytmin: aamulla viimeistään kuudelta ylös, töitä puoleen päivään, sitten siesta ja illalla sitten toinen työrupeama. Suunnitelman ainoa heikko kohta on ollut siinä, että minähän en aamulla kuudelta pääse ylös sängystä sitten millään. Mutta huomenna uusi yritys, kolmas kerta toden sanoo.

Valoa tunnelin.. ja paistaa se... ja niin edelleen

Tässä Temptation Island -realityhömppää katsellessani (kielenopiskelumielessä tottakai...) ajattelin kirjoittaa muutaman rivin. Vastoinkäymiset ovat siirtyneet perheessä eteenpäin, nyt pikkuveli taistelee autovakuutusten, lentolippujen ja toimimattoman Amexin kanssa rapakon toisella puolella. Täällä sen sijaan alkavat asiat sujua:

• Kökkönet on maksanut velkansa, 511,09 euroa kilahti tilille eilen. Kiitos kaunis, mutta siitä huolimatta ei kiitos tuleville töille.
• Parissa viimeisessä kirpputarkistuksessa ei ole löytynyt mitään. Kun Kaisa rapsuttaa itseään, juoksen edelleen tukka putkella hakemaan pinsetit ja vesikupin. Julistin jo naapurin Alinellekin, että "zero puces", johon Aline taputti käsiään ja sanoi "bravo". Se olikin ainoa tämän päivän aikana käymäni keskustelu.
• Pesula toimii, vaikka pesutuloksessa onkin toivomisen varaa. Vuokraisäntä käski käyttää talon konetta "until it dies", jonka jälkeen hankkii jossakin vaiheessa uuden. Pelottaa vaan, että jää lempivermeet koneen sisään. Samaan korjaamoon en kehtaa enää soittaa, kun korjaaja kerran selvin sanoin kehotti olla käyttämättä masiinaa.
• Talon muut sähkölaitteet toimivat, samoin Internet-yhteydet (tätä ei kyllä olisi pitänyt kirjoittaa)

Kirppusirkus

Tämä on ollut oikein harvinaisen hirveä puolitoistaviikkoinen. Äkkiseltään ei tule mieleen yhtään hetkeä, etten olisi stressanut jonkun vastoinkäymisen kanssa. Kun yksi ongelma on hoidettu edes jollakin tavalla pois päiväjärjestyksestä, tulee eteen jotakin uutta. Sähkökatko sulakeongelmineen, hajonnut pesukone, räjähtänyt sähkölamppu ja maksuhaluton asiakas eivät toki riittäneet. Kirppujahan tässä vielä kaivattiinkiin...

Tiedoksi niille, jotka eivät tiedä: kirput ovat Suomessa koirilla suhteellisen harvinaisia, ilmeisesti lähinnä kylässä jostakin villieläimestä, jonka hoteisiin myös palaavat, kun toteavat koiran vääräksi isäntäeläimeksi. Näin ainakin annoin informoida itseäni netissä. En muista koskaan kuulleeni Suomessa koirasta, jossa olisi kirppuja. Kun taas täällä taitaa olla pikemminkin harvinaisuus sellainen koira tai kissa, jossa ei koskaan olisi ollut kirppuja. Lämpimässä ilmanalassa nuo viihtyvät paremmin. Minä tyhmääkin tyhmempi idiootti en tätä tajunnut, enkä myöskään ymmärtänyt suojata Kaisa-rukkaa tällaista uhkaa vastaan. Nyt moinen tyhmyys ihmetyttää itseänikin, mutta jälkiviisashan onkin aina helppo olla. Jos tädillä olis munat, täti olis setä, sanoi isäkin aina. Eli jossittelu on turhaa ja hyödytöntä. Turha siis miettiä, olisiko tämä ollut estettävissä.

Ensimmäinen kirppu Kaisassa ehkä oli jo Matrix-ryhmän vierailun aikana, kun Umppis bongasi Kaisan turkin päältä öttiksen. En ole kirppua koskaan nähnyt, eikä olentoa kai kukaan aukottomasti tunnistanut. Kun turkista ei kolmen ihmisen etsimiselläkään löytynyt muuta, arveltiin, että se oli kaiketi joku muu vipeltäjä. Jossakin vaiheessa viime viikolla huomasin kuitenkin, että vipeltäjiä oli turkissa useita, eikä tulkinnan varaa tällä kertaa ollut - kirput olivat hyökänneet. Sota julistetettiin alkaneeksi.

Ensi töikseni hain apteekista koiran turkkiin laitettavan kirppumyrkyn, samantapaisen kun Suomessa käytettävä Exspot. Myrkyn vaikutuksen pitäisi kestää ainakin neljä viikkoa, ja sen pitäisi estää tänä aikana siis myös uudet hyökkäykset. Käsittelyn jälkeisinä kahtena päivänä koiraa ei saa kastella, sen jälkeen kyllä. Samalla aloitin vimmatun pyykkäämiseen ja tyrkkäsin 95 asteeseen kaikki kämpässä olleet lakanat ja muut tekstiilit. Tottakai myös imuroin hiki päässä, vaikka imurin tehokkuudesta olikin pieniä epäilyksiä.

Kirppujen määrä (turkissa) alkoi selkeästi vähetä melko pian, enkä turkkia kammalla sitkeästi haravoidessanikaan löytänyt sieltä kuin yhden kaksi vaeltajaa päivässä. Kunnes sitten yhtenä päivänä niitä oli taas jo selvästi enemmän. Kaisa oli ollut uimassa, mutta vasta 3 päivää lääkkeen laittamisen jälkeen, joten sen ei pitäisi vaikuttaa. Tiedä häntä, mutta todennäköisempää ehkä kuitenkin on, että kämpässä oli kirppuja vielä sen verran, ettei kirppumyrkyn suoja kuitenkaan riittänyt. Tajusin, että kirpuilla on ylivoima ja lisäksi maastoetu: alakerran juuttityyppinen kokolattiamattohan (ks. kuva yllä) on mitä mainioin alusta perheenkasvatukseen. Lisäksi ymmärsin, että jos ainoa aseeni on kivikautinen imuri, en voita tätä sotaa koskaan.

Carolinelta kuulin, että kemppareista (droguerie) saattaisi saada sellaisen kapineen, joka erittää myrkkyä asuntoon ja tappaa sekä aikuiset elukat että niiden munat ja toukat. Kylän ainoa droguerie on Schlecker, ja jälleen kerran kiitin saksalaisia: hyllystä löytyi tappovälineitä jos jonkinlaisille öttiksille, myös puteli, jonka kyljessä luki Anti-Puces. Pulloja oli jäljellä vain yksi, joten en taida olla ainoa, jolla on tämä sama ongelma. Tarvitsin kuitenkin toisenkin pullon, joten laukkasin helteessä kiireen vilkkaa Juan-les-Pinsin Schleckeriin, joka luonnollisestikin oli juuri mennyt kiinni siestan vuoksi. Pyörin ympäri J-l-P:tä, ostin kaksi kirjaa ja palasin jälleen Schleckerin eteen. Ja sain kuin sainkin toisen pullon, vaikka usko oli jo vähällä loppua. Nyt oli siis kaikki valmiina suurta hyökkäystä varten.

Suurhyökkäys, vaihe 1: Kotona suljin ikkunat, kokosin kaikki esillä olevat vaatteet pyykkipussiin, asetin myrkkyputelit paikoilleen, yhden kuhunkin kerrokseen, käynnistin ne ja pakenin Kaisan kanssa paikalta. Puteleista suihkusi kaasua ilmaan kuin islantilaisista geysireistä. Ohjeen mukaan kaasun pitää antaa vaikuttaa 4 tuntia, ja tänä aikana asunnossa ei saa olla. Käytin ajan hyödyksi pesemällä mm. kaksi koneellista pyykkiä pesulassa ja makoilemalla Kaisan kanssa puistossa. Neljän tunnin jälkeen palasin asunnolle, avasin ikkunat ja perustin Kaisan kanssa leirin kadun puolelle (asun kadulla, jossa ei kulje autoja). Asunnossa haisi koimyrkky, ja pää tuli kipeäksi viiden minuutin pikavisiitin jälkeenkin. Odotettavissa oli kaikin puolin mukava ilta. Tällä välin olin selvittänyt tilanteen myös naapurin tädille Alinelle, joka muutenkin tietää kaiken, mitä kujalla tapahtuu. Täti kävikin vähän väliä kyselemässä, että "ça va?", miten menee.

Suurhyökkäys, vaihe 2: Kirppuarmeijan maastoedusta eli kokolattiamatosta oli päästävä eroon. Kun kämpässä oli myrkkykaasut hieman hälvenneet, jätin Kaisan vielä kadulle makoilemaan ja siirryin itse asunnon puolelle. Matto ei ollut lattiassa kiinni mitenkään, joten sen irrottaminen olisi ollut suhteellisen helppoa, jollei olisi ollut huonekaluja. Keittiön maton sain rullalle suhteellisen helposti, koska huonekaluja on vähemmän ja ne ovat yhtä arkku-sohvaa lukuunottamatta melko kevyitä. Tästä vaiheesta selvisin pienellä jalkavammalla, joka ei enää vaivaa. Kovin paljon. Olohuone olikin kinkkisempi, koska tilaa on niin vähän ja varsinkin koska kirjahyllyt (2 kpl) olivat varsin painavia. Sohvat (2 kpl) sen sijaan taitavat onneksi olla pahvivalmisteisia, kun eivät painaneet mitään.

Useamman tunnin äherryksen jälkeen matot olivat rullalla, niiden alta paljastuneet lattiat imuroitu ja pesty. Lähetin vuokranantajalle viestin, jossa kysyin, saako rullat heittää helvettiin. Matot olivat vanhat ja kärsineet, varmaan aika likaisetkin, joten lupa heltisi. Alinen kanssa kärräsimme rullat sitten roskikseen. Tyhmästä päästä saa kärsiä koko ruumis, tämä samaten isältä opittu elämänviisaus tuli jälleen todistettua todeksi, kun aamulla heräsin ja totesin, että koko kroppaa kivistää.

Tulitauko: Tällä hetkellä sotatoimissa on tauko. Kaisan kirpputilanne tarkistetaan kuitenkin aamuin illoin ja pari kertaa päivän aikanakin, aseina kampa, pinsetit ja vesikuppi. Raukkaparka alkaa jo tottua siihen, että saa maata selällään eturappusten edessä kadulla, kun haravoin sen vatsakarvoitusta. Tuntuu alistuneen tilanteeseen. Tällä hetkellä tilanne näyttääkin kohtuullisen hyvältä: kirppuja ei juuri näy. Optimismi on kuitenkin luonteeni vastaista, joten katsotaan nyt. Jollen olisi päättänyt tätä jo aiemmin, tekisin tuon päätöksen nyt: pitkäkarvaista koiraa mulle ei tule koskaan.

Ensi viikolla vieraaksi saapuu Tanja, työkaveri niiltä ajoilta, kun olin töissä erään matkapuhelinvalmistajan Salon-toimipisteessä. Kerroin, että täällä on sota käynnissä, mutta Tanja ei kuulemma pelkää. Apuvoimia on siis luvassa. Tanjan jälkeen tuleekin sitten Joe sekä Juttis ja Roba, jälkimmäiset kaksi majailevat tosin hotellissa Juttiksen allergian takia. Roba on ystävällisesti luvannut kyyditä koko porukan Touloniin, jossa on tämän seudun lähin Ikea. Jos vaikka saisin sieltä edukkaasti pari kivaa mattoa lattialle. Matkan varrelle osuu onneksi myös pari mielenkiintoista paikkaa, joissa en ole vielä käynyt. Mutta siitä lisää sitten, kun asia on ajankohtainen.

Arrrrgh!

Alkaa hermopinne kiristyä pikkuhiljaa. Totesin tässä jokin aika sitten, että eräs asiakkaani, jokseenkin epäluotettava käännöstoimisto (käytetään siitä vaikka nimeä Kökkönet), ei taas kerran ole maksanut laskuani ajoissa. Kyseinen työ, joka vielä oli harvinaisen ärsyttävä sopimuskäännös (kaikki lakitekstiltä haiskahtavatkin tekstit ovat pääsääntöisesti kamalia), on tehty ja palautettu huhtikuussa. Laskua en voinut heti silloin lähettää, koska piti odottaa työn viitenumeroa koordinaattorilta. Tätä odottelin pari viikkoa. Periaatteessa laskua ei myöskään silloin olisi saanut lähettää, koska kaikki Kökkönetille kuukauden aikana tehnyt työt on niputettava yhteen ja laskutettava kuun lopussa - ja huhtikuun osalta tämä mahdollisuus oli siis viitenumeron takia mennyt ohi. Olisi pitänyt siis odottaa toukokuun loppuun, mutta tein laskun silti jo puolessa välissä kuuta ja ilmoitin, etten ko. kuussa aio tehdä kyseiselle toimistolle muita töitä. Lasku lähti siis matkaan, ja eräpäivä oli kesäkuun loppupuolella.

Kesäkuun lopulla rahoja ei kuulunut. Olen yrittäjäksi aivan liian kiltti, enkä lähtenyt riehumaan heti. Välillä unohdinkin asian. Kun eräpäivästä oli kulunut jo pari viikkoa, ärsytyskynnys ylittyi ja laitoin laskutukseen kyselyn, että missähän rahat viipyvät. Ei vastausta. Seuraavana päivänä laitan samaan osoitteeseen uuden meilin ja sen liitteenä maksukehotuksen asiaankuuluvine kuluineen. Menee joitakin tunteja ja vastaus saapuu. Laskua ei kuulemma ole koskaan saapunut reskontraan. Lisäksi minulla ei kuulemma ole oikeutta laskuttaa ko. summaa, koska heidän tietokannassaan kyseisen työn laskutettavaksi summaksi on merkitty noin sata euroa vähemmän. Että voinko korjata laskun ja lähettää sen uudelleen. Laskutushenkilö lähettää vielä tietokannasta automaattiviestin, josta selviää summa, jonka työstä heidän mukaansa saa veloittaa (tämä viesti olisi pitänyt tulla minulle jo silloin, kun työn tein. Eipä tullut, minkä pystyin myös todistamaan). Tarkoittaa suomeksi sitä, että työn hoitanut tyyppi on sössinyt ja syöttänyt tietokantaan väärän sanahinnan. Sanahintani on Kökkönetille ollut alusta asti sama, joten kyse ei ole myöskään hinnanmuutoksen aiheuttamasta sekaannuksesta. Eniten otti pannuun se, että laskutushenkilö ilman muuta oletti, että laskussa on virhe. Lienee kuitenkin todennäköistä, että kääntäjä itse muistaa omat hintansa ja osaa laskuttaa niiden mukaan. Minunkin sanahintani pitäisi heiltä kyllä löytyä, joten helppo se olisi ollut laskutushenkilön itsekin tarkistaa.

Laitan jälleen viestin, jossa ilmoitan, että sanahintani on X ja on aina ollutkin, joten tietokannassa on virhe, minkä vuoksi en myöskään tee uutta laskua, vaan vanha jää voimaan. Tämä tapahtui eilen, sen jälkeen ei ole vastausta kuulunut. Tässä vaiheessa olen jo päättänyt, että kyseiselle Kökkönetille en tee koskaan enää yhtäkään työtä. Ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun laskujen kanssa on ongelmia. Jos joutuisin kaikkien asiakkaiden kanssa tappelemaan laskuista samalla tavalla, en ehtisi muuta tehdäkään.

Välillä tämä käännösbisnes ihmetyttää. Millä muulla alalla asiakas määrittää, mitä maksuehtoa ja viivästyskorkoa käytät ja milloin saat laskun lähettää? En tiedä, kun ole toiminut yrittäjänä millään muulla alalla, mutta jotenkin en osaa kuvitella, että putkimies putket fiksattuaan odottelisi asiakkaan lupaa laskun lähettämiselle. Suurin osa käännöstoimistoista (muut asiakkaat ovat asia erikseen) toimii tällä periaatteella - laskua ei saa tehdä, ennen kuin virallinen tilaus on tullut. Ja se voi tulla reilustikin sen jälkeen, kun käännös on jo toimitettu. Verrattuna putkimiehiin ja muihin remppareiskoihin kääntäjäparka on siitä huonossa asemassa, että kääntäjistä on jossain määrin ylitarjontaa. Tämä ehkä johtuu ainakin osittain siitä, että periaatteessa kuka vaan voi ryhtyä kääntäjäksi, ammatin harjoittaminen kun ei edellytä mitään muodollista pätevyyttä. Niinpä kääntäjän on nieltävä kaikenlaista, jotta pysyy leivän syrjässä kiinni. Kun taas remppareiska voi määrätä itse millä ehdoilla ja hinnoilla työnsä tekee, jos asiakas ei näihin tyydy, voi mennä muualle - reiskoista kun tuntuu olevan pulaa sen verran, että oven takana on joka tapauksessa jatkuva jono. Ammatinvalintaiässä oleville (joita lukijakunnassa ei ole varmaan yhtäkään...) voin kokemuksen karhealla rintaäänellä sanoa, että humanistinen tiedekunta kannattaa unohtaa ja suunnata suoraan jollekin alalle, jolta oikeasti löytyy töitä ja elanto. Myöhemmällä iällä voi sitten käydä humanistisessa harrastamassa jotain mielenkiintoista, kuten vaikka folkloristiikkaa.

En tarkoita tällä nyt sitä, että olisin äärettömän tyytymätön nykyiseen työhöni. Päinvastoin, yrittäjyys kyllä sopii minulle, kääntäminen sinällään on ihan jees ja tämä vapaus mennä ja tulla niin kuin haluaa, on suuri plussa. Mutta jos saisin siirtyä ajassa taaksepäin ja neuvoa 15-vuotiasta itseäni, neuvoisin kyllä tekemään vähän toisin.

Pesukonekorjaaja saapuu

Älä koskaan syö toffeeta, kun odotat tärkeää puhelua. Sen opin tänä aamuna, kun puhelin soi kello yhdeksältä ja olin juuri laittanut suuhuni venyvän ja vanuvan suklaatoffeen. Toffeeta kun ei saa nopeasti mihinkään suuntaan - ei nielusta alas eikä suun kautta ulos. Puhelimessa oli luvattu englannintaitoinen korjausmies, joka lupasi tulla katsomaan pesukonetta jo tänään (hyvä ihme sentään, olin varautunut vähintään parin päivän odotukseen), arviolta klo 14.30. Très bien, puoli kolmen maissa asetuin portaille istumaan kahvikupin ja kirjan kanssa, ja mies saapui jokseenkin täsmällisesti paikalle hikeä valuen. Pesukone on sijoitettu melko vaikeapääsyiseen koloon maakellariin. Vähän suorastaan säälitti korjausmies, joka joutui äheltämään itsensä sinne aika vaikean näköisesti. Tätä asuntoa ei todellakaan ole tarkoitettu lonkkavikaisille mummoille, kaksimetrisille hujopeille tai reilusti ylipainoisille.

Noin minuutin konetta ränklättyään mies sai sen heräämään eloon. Eloon heräsi myös toivoni saada jälleen käyttökelpoinen pesukone käyttööni. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kone luovutti kiltisti märät pyykit sisuksistaan, ja näytti muutenkin pelaavan suurin piirtein niin kuin ennenkin. Korjausmies ei kuitenkaan ollut tyytyväinen: moottori on kuulemma huono, varmaankin siis jo vanhuuttaan heikko, ei pyöritä kunnolla. Siitä varmaan se jumahtaminenkin sitten johtui. Suositteli vaihtamaan moottorin, hinta kuulemma 900-1200 euroa. Hallelujaa! Sillä hinnallahan saa jo kaksi uuttakin konetta (ainakin Gigantista). No, päätös on onneksi asunnon omistajan, joka tällä haavaa lomailee Thaimaassa. Koska korjausmies oli sitä mieltä, ettei konetta kannata käyttää, siirryn siis pesulan asiakkaaksi. Yksi olisi tuossa kulman takana, toinen vähän kauempana. Täytyy selvittää, saako molemmissa pestä vaatteensa itse vai joutuuko sen antamaan henkilökunnan tehtäväksi.

Asiasta ranskalaisiin. Ranskassa käymättömätkin tietävät tai ovat tietävinään, etteivät ranskalaiset osaa englantia tai jos osaavatkin, eivät ainakaan halua puhua sitä. Tämä stereotypia tuntuu pitävän paikkansa, erityisesti niiltä osin, että harva puhuu englantia hyvin. Ne, jotka puhuvat edes vähän, kyllä yleensä suostuvat sitä vähää käyttämäänkin, ainakin minun kokemukseni mukaan. Hauskinta fransmanneissa on kuitenkin se, ettei keskustelukumppanin ranskan kielen puutteiden anneta hämätä. Äiti kertoi aikanaan ranskalaisesta kätilöstä, joka oli pikkuveljen synnytyksessä Bagdadin punaisen puolikuun sairaalassa kysynyt, puhuuko äiti ranskaa, johon äiti (mistä lie oppinut) oli vastannut ranskaksi, ettei puhu. Siitäkös kätilö oli riemastunut, ja puhunut ranskaa iloisesti koko synnytyksen ajan.

Samaan olen törmännyt täälläkin: esimerkiksi tänään minut pysäytti nainen ja kysyi jotakin. Ohi meni. Nainen toisti avainsanan: gare routière. Hmm, gare on rautatieasema ja koska seisoimme kyseisen aseman vieressä puistossa, oletin että kyse ei ole nyt rautatieasemasta. Niinpä kysyn älykkäästi Qu'est-ce que c'est? jolla tarkoitin (vaikka saattoi mennä vähän pieleen), että mikäs se sellainen on. Olisi voinut luulla, että nainen olisi tässä vaiheessa jo ajatellut, että jollen tiedä mikä on gare routière, en luultavasti kykene myöskään neuvomaan tietä sinne. Eikä mitä. Sana "bus" on olemassa myös ranskassa ja sen viimein ymmärsin. Niinpä aloin huitoa oikeaan suuntaan, sanoin "Place de Gaulle" ja huidoin vähän lisää sen merkiksi, että kyseisestä aukiosta vielä vähän eteenpäin.

Koska minulta kysytään täällä tietä ja kaikenlaista muutakin neuvoa vähän väliä - myös tällä kyseisellä lenkillä kahdesti - pitäisi varmaankin pyytää Carolinea seuraavaksi opettamaan, miten eksyneet voisi tyylikkäämmin ohjata perille. Caroline on siis opettajani, joka kerran viikossa käy takomassa ranskan kielen hienouksia laiskaan kallooni. Tunnit ovat varsinaista aivojumppaa, koska suurimman osan ajasta Caroline puhuu ranskaa, ja vain silloin suostuu vaihtamaan englantiin, kun en todellakaan muuten tajua.

Voi murhetta

Niin siinä sitten kävi, että fransmannit hävisivät MM-finaalin. Mikä vielä kamalampaa suosikkini Zidde menetti hermonsa, alentui väkivaltaiseen eleeseen ja lensi ulos kentältä. Olin seuraamassa finaalia paikallisessa pubissa, jossa oli luultavasti yhtä paljon ranskalaisia kuin suomalaisiakin - suurin osa yleisöstä taisi olla brittejä. Kieltämättä ahtaassa ja kuumassa tilassa myös tunnelma nousi kattoon, ja huomasin huutavani muiden mukana minäkin. Mikä ihmeen ryhmähurmio saa kannustamaan joukkuetta, joka muissa olosuhteissa ei varmaankaan juuri olisi kiinnostanut? Kyllähän Italian joukkueen yhteenlaskettu mieskauneus sentään ylitti Ziddenkin jäyhän charmin. Tosin pikkuveli väittää, että suosikkijoukkueen voi valita myös muilla perusteilla kuin pelaajien ulkonäön mukaan (?).

Olin kuvitellut, että Antibesissa olisi karnevaalitunnelmaa riippumatta matsin lopputuloksesta, onhan MM-hopeakin sentään saavutus ja Italiakin kuitenkin rakas naapuri. Väärässä olin. Verrattuna aiempien voittojen synnyttämään meteliin kaupunki oli nyt hiirenhiljainen. Ei auton tööttien ääntä, ei heiluvia tricolor-lippuja. Pettymys taisi todellakin olla suuri, sekä tappioon että Zidden uran surkeaan loppuun. Baarikadulle oli viritetty jonkunlaista menoa, mutta aika laimealta sekin vaikutti. Voi sentään, olisivat nyt voittaneet.

Viikonloppuun sisältyi myös muita vastoinkäymisiä, nimittäin pesukone otti ja irtisanoi sopimuksen, eikä suostu edes luovuttamaan viimeisiä pyykkejä, vaan pitää ne itsepintaisesti sisällään. Jostain syystä sähkölaitteita alkaa hajota aina, kun Andrea poistuu kaupungista. Pesukoneen lisäksi viime viikolla räjähti myös yksi sähkölamppu, jonka jäänteet sain poistettua itse lampusta vasta Suuren Sähkökatkoksen aikana. Sitä ennen ehdin saada jo sähköiskunkin. Andrea palaa kaupunkiin vasta viikon päästä, toivottavasti muut laitteet pysyvät kasassa siihen asti.

Joka tapauksessa olin siis pakotettu soittamaan ihan itse korjaamoon, jonka puhelinnumeron sain brittiystävältäni Chrisiltä. Kuulemma puhelimeen vastaa erittäin tyly naisihminen, joka ei edes yritä puhua englantia. Lupaavaa. Kirjoitin lehtiöön muutamia avainsanoja, otin viereeni sanakirjan ja vesilasin, ja näppäilin numerot. Päätin yrittää nöyrää lähetymistapaa: Je suis desolée, mais je parle français très très mal. Parlez-vous anglais? Ja kas ihmettä, vastapuoli ryhtyi kaivamaan vähäistä englannin sanavarastoaan esiin. Vaikutti siltä, että englanti oli sillä puolen hallussa yhtä hyvin kuin ranska tällä puolella. Annoin puhelinnumeroni, toivottavasti oikein, koska huomenna pitäisi jonkun englannintaitoisen soitella takaisinpäin. Saa nähdä. Luottamus koko pesukoneprojektiin ei ole kovin vahva.

Takaisin arkeen

Täällä me nyt olemme taas kaksi vanhaa hanhea kahdestaan, Kaisa ja minä. Matrix-ryhmä aurinkolaseineen poistui aamukoneella. Samoin kuin Hannan ja Rikun lähdettyä, en heti oikein osannut ryhtyä mihinkään. Tein tunnin verran töitä, ja menin pariksi tunniksi päikkäreille. Tein taas pari tuntia töitä ja menin taas pitkälleni, tällä kertaa lukemaan Valkoista masaita, johon jäin koukkuun sen jälkeen kun sain kirjan Petralta. Nyt se on luettu, joten huomenna saattaa työntekokin onnistua. Edellyttäen, että huomenna talossa pelaa taas sähköt...

Heti kun olimme Kaisan kanssa palanneet päivälenkiltä, taivas tummeni mustelman väriseksi ja alkoi jyristä. Itse asiassa tykkään ukkosesta (ja täällä tuntuu ukkostavan usein), mutta tällä kertaa jyrisi niin lähellä ja niin lujaa, että sydän hyppäsi kurkkuun muutaman kerran. Kaisa on hyvähermoinen piski: se ei välitä ukkosesta sen enempää kuin uuden vuoden raketeista tai semifinaalivoittoa juhlivista ranskalaisista jalkapallofaneistakaan. Pari kertaa kyllä haukahti, mutta ei selvästikään pelännyt. Keskittyi vaan nuolemaan turkista Välimeren suolaa. Ukkosesta oli kuitenkin se seuraus, että sähköt menivät poikki, joten tätäkin kirjoittelen nyt kynttilän valossa ja läppärin akun varassa. Nettiyhteydet ovat tietenkin poikki nekin, joten saa nähdä koska saan tämän julkaistua. Onneksi talosta tosiaan löytyi pari vanhaa tuikkukynttilää ja budapestilaisesta ravintolasta mukaan nappaamani tikut. Muuten saisin haparoida pimeässä.

Se siitä maaseutureissusta

Maaseutukierros vuokra-autolla jäi sitten väliin. Ei siksi, etteivätkö P&U olisi löytäneet perille, vaan siksi, ettei Europcarin äärimmäisen asiakasepäystävällinen virkailija suostunut luovuttamaan menopeliä ilman passia. Ei vaikka oli varaajan luottokortti ja virallinen ajokortti. Ei vaikka ebookersin Suomen pään edustaja soitti virkailijalle ja ihmetteli asiaa. Ei vaikka esitimme, että minä (joka olin Antibesissa, kun vuokraamopiste taas oli lentokentällä) voisin mennä passin kanssa vuokraamon Antibesin pisteeseen näyttämään sitä, jolloin oleelliset sivut voitaisiin vaikka faksata lentokentän pisteeseen. Edestakainen matka lentokentälle vie useamman tunnin, joten ei viitsitty lähteä siihenkään, että olisin lähtenyt passi mukanani täältä kentälle. Varaus peruttiin, ja se siitä. Lähdimme rannalle syventämään rusketusrajoja ja testaamaan uutta uimapatjaa.

Rantareissun jälkeen suihkuun ja kaupungille. Suurin osa kaupoista oli jo mennyt kiinni, ja loputkin juuri menossa, mutta muutama pienenpieni ostos ehdittiin sentään tehdä...

Ehdittiin kotiin parahiksi katsomaan Italia-Saksa-matsin jännittävä loppuhuipennus. Nyt vaan täytyy toivoa, että Ranska kaataa tänään Portugalin, niin saadaan tähänkin kylään sunnuntaina mukavasti elämää.

Huh hellettä!

Kesä on tullut Antibesiin, lämpöä riittää niin sisälle kuin uloskin ihan riittämiin. Bikinit alkavat olla ihan käypä työasu, kaikki muu on liikaa. Myös Kaisalla on kuuma, mutta onneksi se on aina ollut lämmöstä nauttivaa sorttia, sellainen, joka kotonakin asettuu lattialle aurinkoiseen plänttiin ottamaan aurinkoa.


Nizzan reissu vei mehut koko Matrix-ryhmältä, joten sunnuntain vietimme rannalla maaten ja vedessä lilluen. Viltsua pisti meduusa, aurinkovarjo hajosi ja Petra jäi koukkuun idioottimaiseen reality-kirjaan (joka tulee seuraavaksi mulle). Siinä rantapäivän tapahtumat. Illalla pyörimme kaupungilla, ostimme rihkamakorut ja kävimme jätskiannoksilla. Kahvilan ystävällinen tarjoilija toi Kaisalle pyytämättä vesikipon, ja korjasi sillä itselleen tavallista runsaammat juomarahat.

Tänään Viltsu ja minä jäimme kotiin, toinen tekemään töitä ja toinen surffaamaan netissä ja keskustelupalstoilla (jotain hyötyä siitäkin, että koneita on nyt sitten kaksi). Umppis ja Petra kävivät vuokraamassa fillarit ja hurauttivat niillä Cannesiin. Sillä aikaa tutustutin Vilman messengeriin, ja mese-addiktio olikin sillä valmis.

Huomenna vuorossa maaseutukierros (edellyttäen, että P&U löytävät vuokra-auton kanssa lentokentältä Antibesiin).

Matrix-ryhmän kanssa Nizzassa

Matrix-ryhmä (vasemmalta Petra, Ummis ja Vilma) saapui maahan torstai-aamuna. Torstaina ryhmä lähinnä nukkui, perjantai oli rantapäivä, mutta lauantaina päästiin asiaan eli lähdettiin Nizzaan.

Matkanjohtajan suunnitelma oli yksinkertainen: rautatieasemalta ostoskadun kautta vanhaan kaupunkiin ja Promenade d'Anglaisille, ja samaa reittiä takaisin. Jos ostoskadulta jotain löytyy, niin kenkäkauppoja. Ja niissähän käytiin, joka ainoassa. Sovitettiin sandaaleja ja flipfloppeja. Todettiin, että ranskalaiset jalat ovat suomalaisia pienempiä, kapeampia ja matalampia. Vaatekaupoissa todettiin, että ranskalaiset ovat myös muuten pienempiä, kapeampia ja matalampia. Kokoeroista huolimatta pusseja alkoi kerääntyä mukaan, eniten kylläkin minulle, mikä ei suinkaan ollut tarkoitus. Emännöiminen käy kalliiksi! Kun selvisimme viimein kadun toisesta päästä Place Massenalle, Vilma kysyi: "Mitä tapahtui sille periaatteelle, että täältä ei sitten osteta mitään?". Vastaus: "Nyt se on taas voimassa. Kunnes toisin sanotaan."

Shoppailun jälkeen valuimme vanhan kaupungin läpi Promenade d'Anglais'lle. Tässä vaiheessa valui myös hiki, runsaina puroina pitkin selkää, jalkoja ja muita ruumiinosia. Ei siis muuta kuin kohti Château-kukkulan huippua, n. 400 rappusta ylöspäin (niillä main Petra sekosi laskuista). Huipulla hiki virtasi jo putouksina.

Mutta olihan tuo vaivan arvoista, ja ainakin hyvää liikuntaa. Maisemat ylhäältä olivat kohtuullisen kivat. Paluumatkalla sama käänteisessä järjestyksessä, tosin ostoskaudun toisen puolen kaupat oli pakko jättää vähemmälle, koska Kaisa odotti kotona kupla otsassa. Tai sitten käytti hyväkseen harvinaisen rauhallisen hetken ja veti tyytyväisenä sikeitä vieraiden sängyssä...

Junaa odotellessamme huomasin, että olin syyllistynyt taskuvarkauteen ja napannut pikkuliikkeestä mukaan ilmaislehden, joka kyllä oikeasti olisi maksanut 3 euroa. Edellisen kerran muistan varastaneeni jotakin Heikintorin K-kaupasta noin 6-vuotiaana (sitruunajenkki). Olenko ajautumassa kierteeseen?! Hikitilanne tasoittui mukavasti ilmastoidussa junassa. Päätimme siitä huolimatta lähteä koko porukka vielä iltauinnille kahdeksan maissa. Kaisasta on tulossa himouimari, se ui hirveää vauhtia ja tulee kohti kuin höyryjuna. Ja hakee jopa uiden veteen heitetyn kumilelun (tuliainen Nizzasta). Ensin se ei yhdeksään vuoteen suostu uimaan lainkaan, ja nyt siitä on tulossa uusi Hanna-Maria Seppälä.

Kappas, fransmannit voittivat juuri brassit 1-0. Lähdemme katsastamaan juhlahumua kaupungille.