Leffailta, puutarhanhoitoa ja loputtomasti backgammonia

Ensin ruokit koiraa 9 vuotta, käytät ulkona kolmesti päivässä, nukut epämukavissa asennoissa, jotta se saa ojennettua koipensa. Sitten tulee pariksi päiväksi kylään MIES ja se kaikki unohtuu. Koira on täysin myyty, eikä välitä emännästä yhtikäs ollenkaan. Perjantaina Arron yritti tehdä töitä alakerrassa:

Perjantai oli siis työpäivä. Iltasella lähdettiin ulos syömään, tarkoituksena lähteä sen jälkeen vähän baariin viihteelle. No niinhän siinä kävi, ettei kumpikaan jaksanut, vaan puolenyön maissa raahauduttiin tukikohtaan ja jatkettiin backgammon-taistelua. Olin nimittäin aikaisemmin päivällä tehnyt sen virheen, että ehdotin viatonta backgammon-erää. En ottanut huomioon vastustajan kilpailuviettiä, jonka ansiosta peliä pelattiin sitten niin monta erää, että herra pääsi lopulta voitolle. Tämä tapahtui viimeisenä iltana siinä vaiheessa, kun emäntä oli enää puoliksi hereillä.

Lauantaina oli aika hoitaa puutarhaa. Tai siis puuta, tarhaa ei ole. Puu olikin päässyt vähän kasvamaan, en vaan ollut erityisemmin pannut sitä merkille. No joo, keittiön ikkunasta ei melkein nähnyt enää ulos, mutta en ole sieltä ulos paljon katsellutkaan... Alkutilanne oli tämä:

...puutarhuri työssään...
Lopputuloksesta ei ole vielä kuvaa, mutta joka tapauksessa keittiön ikkunasta näkee jälleen ulos.

Illalla suunta elokuvakaupunki Cannesiin leffaan (originaaliääntä ei Antibesissa ole kuin tiistaisin). Leffa oli nimeltään The Queen, enkä tiennyt siitä ennalta yhtään mitään. Mielenkiintoisinta siinä oli se, miten katsojan sympatiat saatiin käännettyä jossakin määrin kuningattaren puolelle, vaikka alkupuoliskolla naisesta oli annettu yksinomaan kylmä, jäykkä ja tunteeton kuva. Leffasta takaisin kotiin jatkamaan backgammon-taistelua ja nauttimaan siinä sivussa ne oluet, jotka perjantaina jäivät ottamatta. Sunnuntaiaamuna olikin sitten aika Kaisan suureksi murheeksi saattaa Arron pysäkille.

Syksy ei tullut (taaskaan)

Ehkä jätän suosiolla meteorologiset arviot muille. Syksyä kesti jälleen viikon verran, jonka jälkeen aurinko tuli esiin ja lämpötila nousi t-paita-asteisiin.

Dogsitteri on nyt sitten sovittuna. Kaikenlaisen väännön seurauksena juhannuksena tapaamani Ritva (jolla on lapinkoira Buster) ottaa Kaisan hoitoonsa viikoksi. Aikamoisen stressin tuosta sainkin itselleni väännettyä. Nyt on sitten aika keskittyä todella tärkeisiin asioihin, kuten siihen, mitä vaatteita otan Brysseliin mukaan. Onko Brysselissä niin viileä, että voin ajaa uuden talvitakin sisään? Tällä hetkellä näyttää siltä, että Antibesiin ei sellaisia lämpötiloja koskaan tulekaan, että takkia voisi käyttää muuten kuin bikinien kanssa.

Vuokraisäntä Arron saapui tänään tarkastamaan kiinteistönsä kunnon. Ainakin etuseinustan kasvi oli kasvanut tyydyttävällä tavalla. Mikä ei tosin ole missään määrin vuokralaisen ansiota, lähinnä kasvia on kastellut täti-jolla-on-lihava-labradori.

Highlights

Viime yönä heräsin joskus kolmen maissa siihen, että lankapuhelin piti meteliä. Siis ei soinut, vaan piippasi. Unenpöpperössä kömmin alas ja totesin, että patterithan siitä olivat loppuneet, siitä huuto. Olin kyllä vaihtanut ne aika hiljattain, mutta ilmeisesti laitteessa oli joku juttu jäänyt viime puhelun jälkeen päälle ja syönyt pattereista elinvoiman. Vaihdon patterit ja kömmin takaisin sänkyyn. Kun se pentele herätti mut samantapaisella piippauksella klo 5 aamulla uudelleen, en ollut enää kovin myötämielinen. Ilmeisesti vehje on tullut hulluksi. Se joko huutaa tasaisin väliajoin, kun sen laittaa telineeseen tai sitten se on hiljaa, mutta ei kuitenkaan toimi. Soittaa sillä siis ei voi, en tiedä, voiko vastaanottaa puheluita. Muistan kun siitä ensimmäisen kerran loppuivat paristot (yöllä silloinkin). Kömmin unessa ylös sängystä, revin palohälyttimestä patterin ulos ja ihmettelin niin pirusti, kun piippaus vain jatkui.

Käänsin tänään peräruisketekstin. Siis peräruiskevalmisteen pakkausselosteen. Opin sitten senkin, että peräaukko on saksaksi After (m.). Samalle asiakkaalle olen kääntänyt aiemmin vastaavia tekstejä aiheista syfilis eli kuppa ja verenpaine. Ainakin vaihtelua matkapuhelinteksteille...

Dogsitter on kadonnut maan alle ja mulla on ensi viikolla lähtö Brysseliin seminaariin. Mitähän tästäkin vielä tulee. En kyllä mitenkään yhtään ollenkaan missään tapauksessa haluaisi laittaa Kaisaa mihinkään hoitolaan viikoksi. Lisäksi hoitolan etsiminen ranskaa osaamattomana ja autottomana on varmasti huisin hauskaa. Andrea on tietenkin Brysselissä (auto on kyllä täällä), enkä tiedä palaako Antibesiin ennen seminaaria. Tai koskaan, sen puoleen. Kaikki on mahdollista.

Olli-serkku, joka on SAK:ssa ekonomistina, ja jota olen viimeisen 10 vuoden aikana nähnyt useammin tv:ssä kuin livenä (ja tv:ssäkin vain kerran), on ilmeisesti jälleen ollut uutisissa puhumassa palkkakehityksestä. Tai jostain. Suvussa ei montaa puolijulkimoa ole, joten olisin halunnut käydä sen pätkän katsomassa. Siihen olisi tarvittu RealPlayer. Arvatkaa onnistuiko asennus? Ei. En tiedä miksi. Yritän myöhemmin uudelleen, mutta siihen mennessä koko video on varmaan hävinnyt ylen sivuilta.

Mulla on taas flunssa, olen selvästi kylmettänyt itseni tässä kämpässä, vaikka olenkin yrittänyt pitää itseni lämpimänä. Toivottavasti saan tämän menemään äkkiseltään ohi, koska ylihuomenna saapuu vuoden viimeinen vieras eli Arron, ja tarkoitus olisi perjantaina käydä vähän olusella. Jos mulla on nuha, en pysty oluseen. Silloin ei mene kuin Irish Coffee.

Mutta onneksi tänään paistoi aurinko :)

Syksy on tullut (taas)

On ollut aika syksyistä viime aikoina, kylmää ja sateista. Syksy tosin yritti tulla kerran aikasemminkin, mutta hävisi parin päivän jälkeen ja aurinko ja lämpö palasivat moneksi viikoksi. Joten ehkä sade ja (suhteellinen) kylmyys ovat tälläkin kertaa vain ohimenevä ilmiö. Suomalaisena sitä on vaan tottunut siihen, että kun syksy tulee, se todellakin tulee. Bikinit ja topit voi pakata pois, kumisaappaat kantaa eteiseen. Voi kaivaa kaapista kirkasvalolaitteen ja valmistautua siihen, että kun aurinko menee pilveen, se ehkä seuraavan kerran näyttäytyy vasta kuukauden kuluttua. Ja sekin hetki luultavasti menee ohi, jos satut istumaan kriittisellä hetkellä töissä avokonttorin keskimmäisessä lokerossa, lähellä kahvipistettä, mutta kaukana ikkunoista.

Kun viimeksi (viikko pari sitten) puhuin Sirkun kanssa skypessä, kuulin että glögit ovat saapuneet Suomessa kauppoihin. Seuraavaksi tulevat konvehtirasiat (tai ovat varmaan tulleet jo), eikä aikaakaan, niin iloinen Kulkuset, kulkuset soi taustamusiikkina kaupassa kuin kaupassa. Jos koskaan päätän lähteä politiikkaan (ei ole aikomusta, mutta ei musta pitänyt koskaan freelance-kääntäjääkään tulla), niin agendallani tulevat olemaan ainakin seuraavat asiat:

- tv-lupamaksut huut helvettiin - nykyinen järjestelmä ei ole tasapuolinen eikä toimiva, eivätkä lupaa näemmä maksa edes ne, jotka kyseisestä maksusta ovat päättäneet (sen perusteella mitä suomalaisia lehtiä olen viime aikoina seurannut)

- vanhojen kaupunkien keskusta-alueelle ei sitten enää rakenneta ökyrumia moderneja arkkitehtuurin helmiä, jotain kontrollia, pliis. Sijoitetaan ne rumat sitten Mellunmäkeen, Hervantaan ja Varissuolle, vaikka. Turunkin keskusta on niin pieni alue, että edes sillä pienellä alueella olisi suonut jonkun katsovan sen perään, mitä hirvityksiä joen rantaan pystytetään.

- kaikkinaista jouluhömpötystä ei tule aloittaa aikaisemmin kuin kuukautta ennen H-hetkeä. Okei, glögin myyntiä tuskin voin estää, tai konvehtien, mutta pliis ei joululauluja, pliis ei joulukylttejä ja pliis ei joulukoristeita. Joulu tulee joka vuosi, takuuvarmasti (ikävä kyllä), joten onko sitä ihan pakko hössöttää kaksi vuoden viimeistä kuukautta? Sehän tekee 17 % koko vuodesta.

Joka tapauksessa sanoin Sirkulle, että täällä ei joulusta ole vielä tietoakaan. Eipä aikaakaan, kun silmä havaitsi katukuvasta tämän

Entä mitäs nämä sitten ovat?!

#¤%&.

Auts!

Auts 1. Elämä Ranskan Rivieralla on totta tosiaan vaarallista: olin kävelyttämässä Kaisaa Fort Carrén ympäri lauantaina, kun jalkaan yhtäkkiä pisti kovaa. Vilkaisin alas sandaaleihin ja säikähdin niin penteleesti. Isovarpaan ja sen-toiseksi-suurimman-varpaan välissä nökötti ampiainen. Heilutin jalkaa mielipuolisesti, mutta pirulainen ei suostunut irrottamaan otettaan ennen kuin otin kädet avuksi. Jalkaa jomotti niin, että linkkasin lähimmälle penkille tarkastelemaan vahinkoja. Sanomattakin selvää, että olin jokseenkin tasan puolivälissä tunnin mittaista lenkkiä, joten kotimatkaa ei voinut oikein lyhentääkään. Nyt eletään jo maanantaita, eikä varvas ole elpynyt, päinvastoin. Sen on punainen ja turvonnut (luovuin sandaalien käytöstä toistaiseksi...) ja sitä kutisee ja särkee vuorotellen siitäkin huolimatta, että otin käyttöön hydrocortisonin ensiapuna. Biologia ei varsinaisesti ole koskaan ollut vahvimpia osaamisalueitani, mutta muistelisin lukeneeni, että pistettyään ampiainen kuolee. Kysyn vaan, että kannattiko pistää?!

Auts 2. Chris sai Ikea-reissun jälkimaininkeina kaksi ylinopeussakkoa, yht. 200 eur. Ja lisäksi 3 rangaistuspistettä ajokorttiinsa, jolla on ennestään kaksi pistettä. Kun niitä kerää 12, saa bonuksena luovuttaa korttinsa vuodeksi viranomaisille. Tunsin olevani osasyyllinen, vaikkei mulla kyllä ollut aavistustakaan, että Mini Cooperilla edes pääsee ylinopeutta motarilla... Puhumattakaan, että olisin tiennyt kameroista tai nopeusrajoituksista. Joka tapauksessa tarjouduin maksamaan osan sakoista, mistä Chris kylläkin kieltäytyi. Lupasin kuitenkin tarjota lounaan perjantaina, jonkinlaisena korvauksena. Saanpahan siinä sivussa lounasseuraa minäkin.

Tein tänään jälleen kirppukarkoituksen asunnossa. Saattoi olla hätävarjelun liioittelua, mutta parempi ottaa varman päälle - kirppuista koiraa kun ei oikein viitsi viedä hoitoon dogsitterille, jolla itselläänkin on koira. Joka tapauksessa nousin jo kuuden pintaan ja 6.50 jätin myrkkygeysirit suihkuamaan kämppään. Aamuvarhaisella on mukava ulkoilla, sääli vaan, että harvemmin saan itseäni ylös vaaka-asennosta ennen aurinkoa.



Ajan tappaminen on taitolaji ja varsinkin, jos mukana täytyy kuljettaa koiraa. Käytiin ensin Kaisan kanssa 1,5 h rantalenkillä (sieltä myös ylläoleva kuva), sitten kahvilassa tekemässä töitä sen aikaa, kun läppärissä akku jaksoi kestää. Kaisasta kahvilassa istuminen on äärimmäisen tylsää. Lattialla ei voi maata, kun ei ole pehmusteita ja kylmäkin se on, näin lokakuussa. Ainoat huvit on naapuripöytien ihmisiin tutustuminen ja mahdollisten makupalojen kyttäys. Kahvilan jälkeen kävimme vielä toisella 1,5 h lenkillä, jonka jälkeen Kaisa alkoi näyttää siltä, ettei paljon reippailu enää kiinnostanut. Onneksi kirppuongelma hellittää talvella, joten eiköhän tämä ollut viimeinen taistelu tätä lajia.

Täällä vartioin minä

Vain kerran elämässäni olen tehnyt sen virheen, että annoin periksi muotivirtaukselle ja leikkautin tukkani lyhyeksi. Tämä tapahtui joskus pimeällä 80-luvulla, kun kävin 8. luokkaa ja kaikilla muillakin oli tukka, joka oli leikattu päältä puolipalloksi, sivuilta lyhyeksi ja takana oli sitten sellainen ohut töyhtö, joka juuri ja juuri peitti niskan. Kyseisenä vuonna otetussa koulukuvassa vielä onnistuin vääntämään naamalleni sellaisen ilmeen kuin olisin juuri nähnyt vähintään aaveen: silmät selkoisen selällään ja suu viivana, ei sentään auki. Kuva on ehdottomasti hirveiden otosten top vitosessa. Kun vein kuvan kotiin, isä uhkasi nakata sen ulko-oveen ja lisätä viereen tekstin "Täällä vartioin minä". Uhkausta ei koskaan toteutettu, mutta se jäi mieleen elävästi.

Nyttemmin vartiointivastuu on delegoitu sille, jonka hammaskalusto on vakuuttavampi (ks. kuva tarinassa Tappajakaisa ja venäläinen mafioso osa II). Jotta tämä olisi selvää myös varkaille ja muille tunkeilijoille, hankin etuoveen asianmukaisen tiedotteen:

Myös naapurin Aline oli jo pannut merkille vakuuttavan kyltin (siltä naiselta ei todellakaan jää mikään huomaamatta). Nyökytteli tyytyväisenä ja kyseli, aionko vielä pitkäänkin viipyä... Alinelle en ole kertonut, että ihan säästövaroin täällä ei elellä, joten mahtaa rouva ihmetellä, miten mulla on varaa asustella Provencessa kokonainen vuosi tekemättä yhtään mitään.

Kyltti maksoi 3,40 ja lähti mukaan rautakaupasta, jossa olin Chrisin kanssa ostamassa vetimiä Ikeasta ostettuun kaappiin. Koska tuli päivällä humputeltua, menikin sitten ilta töitä tehden. Mutta sain kuin sainkin tämän päivän tavoiteannoksen tehtyä, mikä tarkoittaa sitä, että lähden tästä koiran kanssa ulos ja katson sitten jakson verran Roma-tv-sarjaa, jonka ensimmäisen tuotantokauden sain Chrisiltä lainaksi. Maikulta saamani Everwoodit kun on jo katsottu ja mukana tulleet pätkikset syöty (kiitos!).

Maailman surkein suunnistaja eli Ikea II

Miten on mahdollista, että elokuussa löysimme Ikeaan Juttiksen, Roban ja Joen kanssa helposti ilman sen enempää harhailua siitä huolimatta, että kenelläkään ei ollut hajuakaan siitä, missä se oikeasti on, kun taas toisella kertaa, kun olin aivan satavarma, että osaan paikan päälle (1. virhe), enkä ottanut mukaan karttoja tai katsonut Ikean sivujen karttaa kovinkaan tarkasti, perille löytäminen kesti sitten 3 tuntia puolentoista tunnin sijaan? Lähdin matkaan Chrisin kanssa, joka oli Ikea virgin, eli ei ollut tätä ennen käynyt sen enempää Toulonin Ikeassa kuin muissakaan. Olin mainostanut Chrisille, miten helppo sinne on löytää, joten Chris luotti siihen, että osaan luotsata meidät perille (2. virhe), eikä siis myöskään ottanut karttoja tai edes paikan osoitetta mukaan.

Periaatteessahan reitti on iisi: A8-motaria vaan suoraan, yksi käännös Touloniin A57-tielle, puoli tuntia ajoa ja sinikeltainen purkki tulee vasemmalle. Vaan kun en muistanut tuota käännöstä ollenkaan... Niinpä hurautimme siitä ohi ja ehdimme ajaa kohtuullisen kotvan, ennen kuin oikeasti todella aloin epäillä, että nyt ei kyllä olla oikealla tiellä. Olin satavarma (taas) siitä, että tiesin missä menimme harhaan ja myös siitä, miten löytää takaisin perille, mutta jostain syystä (ihme) Chris ei tässä vaiheessa tainnut kauheasti enää luottaa co-driverinsa suunnistuskykyihin, vaan kaivoi hanksikaslokerosta GPS:n. Sitten vaan soitto Suomeen kollegalle, jonka tiesin olevan netin äärellä (kiitos, Eve!) ja osoite laitteeseen. Löysimme perille sitten lopulta, ja Chris sai kaupasta haluamansa, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Täytyy sanoa kyllä, että mieheltä ei mennyt hermo missään vaiheessa, mitä ihmettelen. Totesi jälkeenpäin, että mun kanssa ei ole koskaan tylsää lähteä päiväretkelle, mistä voi päätellä, että kaikenlaista on sattunut ennenkin...

Itse ostin vain pikkujuttuja, kuten mätitahnaa ja sohvaan uuden päällisen:

Cap d'Antibesin kierros

Eläinlääkärillä käydessä vahvistui se, minkä kyllä oikeastaan olin muutenkin huomannut, eli että neiti Kaisa Pipunan kehittyneet patonginmetsästystaidot [jostain syystä pienempiä ja isompia patonginpaloja löytyy pitkin kaupunkia] ovat kantaneet hedelmää: pari kiloa on tullut lisää. Niinpä päätin vähän lisätä liikuntaa, mikä ei varmasti tee haittaa kummallekaan meistä. Eilen oli mukavan aurinkoinen ilma, joten lähdimme kiertämään Antibesin niemeä. Tarkoitus oli kiertää koko niemi ympäri Juan les Pinsiin asti, mutta puoli niemeä jäi säästöön ensi kertaa varten. Lähtöpisteenä siis kartan yläreunassa näkyvä Old Antibes, aiottuna päätepisteenä vasemmalla näkyvä Juan les Pins, jonne niemen halki kävelee noin puolessa tunnissa.

Ensimmäinen vajaa tunti kului siihen, että kävelimme rantatien reunaa Plage Garoupeen asti (näkyy kartassa oikealla, melko alhaalla). Plage Garoupesta alkoikin sitten kävelyreitti, jonka olemassaolosta olin kyllä tietoinen, mutta olin itse asiassa kuvitellut tuon kävelyreitin jo löytäneeni ihan muualta... Tämä aito oli ehdottomasti uudelleenlöytämisen arvoinen. Reitti lähti siitä kohdasta, missä kartalla on "Plage Garoupen" e-kirjain ja kiersi suurin piirtein puoliväliin tuota niemen eteläreunaa. Lähtöpisteessä varoitettiin

Eikä ilmeisesti ihan suotta, koska myöhemmin polun varrella oli kallioseinämään kiinnitetty muistolaatta 15-vuotiaan Sabrinan muistoksi, jonka suuri aalto oli vienyt polulta mennessään lokakuussa 1997. Ainakin nyt polkua reunustivat kaiteet kaikkialla, en tiedä olivatko kaiteet olemassa jo tuolloin. Joka tapauksessa melko kylmäävä ajatus. No nyt ei ollut kummoisiakaan aaltoja, joten ei tarvinnut pelätä oman eikä vesihullun koirankaan puolesta.

Aika karua ja kivistä, mutta kaunista.

Ja jylhää.

Kävelyreitillä kuvaustaukoineen vierähti noin puolitoista tuntia ja kun toiseen päähän pääsimme, alkoi jo hämärtää.

Tässä vaiheessa olimme noin puolessa välissä niemen eteläreunaa, joten vielä oli edessä kohtuullinen tarpominen takaisin kotiin. Viimeiset sadat metrit olisi tehnyt mieli kontata, sen verran alkoi jaloissa painaa kivillä kiipeily. Kaisa taisi jaksaa paremmin, ainakaan sillä ei ollut niin kiire kotiin, etteikö olisi voinut vielä haistella viimeisiä pissaviestejä tolpista, kun taas mua ei tässä vaiheessa varsinaisesti kiinnostanut pysähdellä jokaisen lyhtypylvään tai puun kohdalle, johon joku uros on sattunut joskus ruikkasemaan. Maisemakuvien lomaan vielä yksi itselaukaisimella otettu otos retkeläisistä (vähän pimeä, mutta kolmesta otetusta kuvasta silti paras, enkä oikein viitsinyt mitään puolituntista kuvaussessiota järjestää muiden turistien huvitukseksi...)

Tukka hyvin, kaikki hyvin

Kävin juuri ennen tänne tuloani kampaajalla Turkkusessa, Hämeenkadun Tyylihiuksissa, kuten aina. Tietoisesti niin, että voisin sitten vetkutella kampaajalle menon kanssa täällä mahdollisimman pitkään, ja puoli vuottahan tässä ehtikin vierähtää ennen kuin tukka alkoi muistuttaa siinä määrin joululyhdettä, että oli vaan pakko mennä ja varata aika. Valitsin kuitenkin sellaisen, jossa luvattiin puhua englantia. Vähän fiinimmän oloinen salonki kuin Tyylihiukset. Kun astuin sisään liikkeeseen, vastaanottotiskin takana oli ainakin neljä naista ja yksi poika. Yksi naisista toivotti tervetulleeksi täydellisellä brittienglannilla, ja pyysi sitten seuraamaan poikaa, jonka tehtävä oli hakea mulle sopivankokoinen valkoinen labratakki kaapista (siis mikä työ! Ehkä se oli työharjottelussa?). Seuraavaksi hiusten pesuun, josta huolehti jälleen eri henkilö. Pesun jälkeen tiedusteltiin, haluaisinko kahvia, teetä tai vettä. Kahvia kiitos, mustana ja sokerilla.

Kampaaja oli sitten mies, ja vielä ranskalainen. Vyötäröllä samantapainen työkaluvyö kuin reiskoilla, jossa vasaran ja taltan sijaan näkyi olevan ainakin kampa ja muita "työkaluja". Yllätys, kampaajamies ei puhunut englantia, joten yksi naisista tuli tulkkaamaan. Ja kysymään haluaisinko kenties kahvia, teetä tai vettä. Kahvia edelleen, kiitos... Ennen kuin todella sain kupin eteeni, samaa kysyttiin vielä kolmannen kerran. Hyvä ihme sentään.

Ensi töikseen miekkonen kampasi mun märän joululyhteeni nätisti päätä myötäillen molemmin puolin naamaa. Oikein kiva. Tästä eteenpäin jätin homman herran haltuun ja keskityin lehden selailuun. Kun 40 min myöhemmin katsoin peiliin, niin eihän se niin paha ollutkaan. Itse asiassa aika lailla sellainen kuin halusinkin. Tänään onkin sitten ollut tukka hyvin, hyvä että edes kerran vuodessa. Otin heti pari kuvaa, jotta sain vaihdettua meseen ja skypeen uudet kuvat (turhamaisuudella ei näemmä ole rajoja...). Alla yksi näistä taidekuvista.

Integroidun tänään urakalla ranskalaiseen yhteiskuntaan ja kävin myös eläinlääkärillä valittamassa Kaisan vatsaongelmista. Se kun on välillä oksennellut tyhjästä vatsasta mahanesteitä. Muutin vähän ruoka-aikoja, ja viikkoon se ei ole nyt oksennellut, mutta varoiksi menin nyt kuitenkin. Eipä tuo kovin erilaista ollut, jotenkin odotushuone ja vastaanottoaulakin olivat ihan samaa designia kuin Suomessa. Se ero kyllä oli, ettei (mies)lääkäri edes yrittänyt ehdottaa, että nostaisin Kaisan tutkimuspöydälle, vaan reteesti nappasi siitä otteen ja nosti itse. Kaisa ei varmaan ehtinyt edes tajuta, mitä tapahtui. Suomessa olen aina nostanut koiran itse pöydälle, mikä ei ole niin helppoa miltä kuulostaa. Painaahan tuo hurtta lähemmäs 30 kiloa kuitenkin, eikä yleensä avita prosessia itse, lähinnä päinvastoin. Saimme matolääkkeen ja muutamaa muuta troppia. Toivottavasti näistä maha rauhottuu.